Vapauteen matkaamista luovuuden keinoin

Tanssi ja kuvataide, siinäpä kaksi minulle nykyään niin nautinnollista asiaa, joiden pariin on matkani ollut pitkää ja koukeroista.

Lapsena, kenties ekaluokkalaisena, kävin tanhuamassa luultavasti yhden harrastuskauden ajan. En muista, että olisin kokenut mitenkään erityistä paloa harrastusta kohtaan ja itse kokemani häpeän takia päätin lopettaa tanhut kevätesityksen jälkeen. Kävi meinaan niin, että esitystä varten meitä oli pyydetty tuomaan kotoa valkoinen paita. Muistan valinneeni paitaa äitini kanssa päätyen valkoiseen t-paitaan jossa oli joku lapsellinen jääkiekkopelaajien kuva. Esityksessä kaikilla muilla oli siisti valkoinen pitkähihainen kauluspaita, ja kun tämän tajusin olisin halunnut vajota maan alle häpeästä.

Tämän jälkeen en lapsuudessa innostunut tanssiharrastuksista. Seuraavana taisin olla mukana lapsikuorossa, ehkä jälleen kerran yhden kauden ajan. Vertasin itseäni muihin vieressä laulaviin ja koin huonommuutta ja luultavasti tämän takia kuoppasin tämänkin luovan harrastuksen.

Piirtäminen, maalailu tai koulussa kuvaamataito ei muistikuvieni mukaan myöskään koskaan ollut suurempaa euforiaa itselleni aiheuttanut toiminta. En kokenut olevani siinä hyvä, joten se sai olla. Olen ollut aina hyvin itsekriittinen, mutta samaan aikaan olen joutunut kantamaan ison vastuun itsestäni ja myös jollain lailla sisaruksistani perheessä olleiden mielenterveys- ja muiden ongelmien takia. Vastuunkantaminen on tainnut jo pienestä pitäen valloittaa roolini ja todella vahva itsekriittisyys sekä ujous siinä lisänä ei ole tainnut sallia minulle onnistumisen kokemuksia.

Sinällään, ei 80-luvun koulumaailmakaan ole tainnut kovin tukevaa kannatusta antaa keskitason oppilaalle. Jos et jo valmiiksi ollut ihan huippulahjakas, kannustusta ja arvostusta oli aika turha odottaa. Näin olen sen aikakin itse keskitason ujona oppilaana kokenut.

Minulta ottikin pitkälle aikuisuuteen, kunnes koin olevani valmis uusille kierroksille. Kahdenkympin puolivälissä, vietettyäni Irlannissa miltei vuoden ja  palattuani Suomeen, uskaltauduin ilmoittautumaan mukaan irlantilaisen tanssin tunneille. Musiikki ja rytmi innostivat opettelemaan alkuun toivottoman vaikean tuntuista tanssia. Helsingin tanssiopiston ja Footlightin tunneilla tulikin sitten käytyä useamman vuoden ajan. Lopulta minun oli myönnettävä itselleni, ettei panostukseni ja kunnianhimoni lajia kohtaan olleet sitä luokkaa, että olisin oikeasti voinut edistyä tanssissa niin pitkälle kuin päiväunelmoinnissani haaveilin. Myös koreografian oppiminen haastoi enkä pysynyt mukana.

Muutamia vuosia irkkutanssin lopettamisen jälkeen päädyin rosen-terapeuttini kautta hänen pitämään taideterapiaryhmään. Se oli sysäys johonkin isoon, vaikeaan ja haastavaankin, mutta niin mielenkiintoiseen, että sen siemen kantaa edelleen. Ryhmätoiminta oli todella avaavaa, syvempään itsetutkiskeluun ja luovuuden laajojen sfäärien tutkiskeluun kannustavaa. Sain paljon pettymyksen kokemuksia, mutta myös vahvan palon johonkin uuteen, joka antoi jonkinlaisen tunteen kotiin paluusta. Taide antoi väylän opetella toteuttamaan itseä ja auttoi laimentamaan silloin sisällä vellonutta pahaa oloa. Ohjaajan tasavertainen, turvallinen, lämmin ja kannustava LÄSNÄOLO oli kuitenkin se äärimmäisen tärkeä aspekti. Se, jota vaille olin kokenut jääneeni lapsuuden harrastuksissa (ja jossain määrin myös lapsuudenkodissa).

Sitä tutkiskelevaa terapeuttisen taiteen tietä olen pikkuhiljaa kulkenut ja nautin suunnattomasti omasta ajasta pensseleiden ja vesivärien/akryylimaalien kanssa. Terapeuttinen taiteilu on johdattanut minut enenevässä määrin myös luovan tanssin pariin. Olen hyödyntänyt työväenopistojen kurssitarjontaa sekä käynyt useammassakin eri tyyppisissä tanssityöpajoissa. Pikkuhiljaa olen sulattanut kehoani pois ulkoisesta arvostelusta ja oppinut kääntymään sisäänpäin, yhteyteen kehoni kanssa. Antanut sen toteuttaa juuri sitä liikettä, mitä sieltä on tulossa. Ilman pakotteita, ilman rajoja, ilman häpeää. Nämä toki ovat tunteita ja ulottuvuuksia, joita saa tarkkailla aina uudestaan uusissa tiloissa, uusien ihmisten parissa.

Minulle on muodostunut tärkeäksi äänen, liikkeen, pensselin ja sanan vapaa kuljettaminen. Koen vetoa itkuvirsiin, mantroihin joihin voi itse kehitellä sävelkulkua ja etniseen, todella juurruttavaan musiikkiin. Yksin liikkuessani (luonnossa tai muualla, missä olen yhteydessä sisimpääni) huomaan usein kuinka laulu vain alkaa kummuta sisältä. Se voi olla hyminää joka vahvistuu ja muuttuu helposti joksikin muuksi tai se voi olla tuttuja mantroja. Äänen vapauttaminen ulos voi olla hyvinkin parantavaa. Mantrojen laulaminen ryhmässä on myös hyvin voimakas kokemus.

Luova, tietoinen tanssi, jossa voi silmät kiinni kuunnella kehon tarpeita liikkua ja olla välittämättä, miltä se ulospäin näyttää, on omalla kokemuksella todella vapauttavaa. Tanssi ylipäätään on valtavan hyvä keino päästä sisäisen ilon lähteelle. Turvallisessa pienehkössä ryhmässä voi luova tanssi parhaimmillaan johdattaa syvempään itsetutkiskeluun, oivalluksiin ja antaa kosketusta syvemmälle tunteisiin. Kehon liikuttaminen tietoisesti on parhaimmillaan parantavan soljuvaa ja pahimmillaan tiukkaa tunteiden tuntemista. Siis niiden tunteiden, joita haluaisi ehkä mieluummin olla kohtaamatta…

Kirjoittaminen ilman kontrollia vaatii irtipäästämistä, aivan samoin kuin äänen ja liikkeenkin kanssa. Mutta kun antaa itselleen luvan kirjoittaa KÄSIN vain tajunnanvirtaa, voi sisältä kummuta uusiakin asioita. Aamusivut  on luovuusvalmentaja Julia Cameronin kehittämä metodi, jossa kirjoitetaan aamuisin käsin kolme A4- sivua mielen päälläolevia asioita, antamatta kieliopin vaivata lopputulosta. Muistan alkuun aamusivuja aloittaessani valtavan pelon ja häpeän tunteen. ”Entä jos joku lukee näitä idioottimaisia raapustuksia ja pitää minua aivan hölmönä” oli pitkään minulla takaraivossa kirjoittamisen kanssa. Vain vuosien harjoitus on auttanut sen äänen hiljentämisessä. Parantava kirjoittaminen on myös oivallinen kirjoituskeino, varsinkin silloin, jos kokee että on jotain mieltä haittaavaa asiaa. mitä haluaisi kirjoittamalla helpottaa.

Mitä tämä itse itselle annettu vapaus sitten oikein opettaa ihmiselle? Minua vapaus ainakin vie syvemmälle itsetuntemukseen. Opettaa uusia puolia itsestäni. Antaa lupaa tarkkailla itseä suhteessa muihin. Auttaa askel askeleelta päästämään irti sisäisistä opituista malleista kohti aitoa oikeaa minuutta. Minun totuutta.

Miltä oikein näyttää itsensä sanallisesti, kehollisesti ja mielellisesti vapauttanut ihminen? Helposti hän saa leiman olemalla outo, ei-normaali, liian vapaa, kahlitsematon nyky-yhteiskunnan normeihin. Mutta itsensä todella vapauttaneen ihmisen itseluottamus on huipussaan, hänen silmissään on veikeä tuike ja rakkaus loistaa sieltä vahvana. Siellä ei ole enää pelkoa. Hän elää nyt, hetkessä, eikä sitten kun.

Itselläni sinne on vielä matkaa, tunnistan edelleen itseäni ohjaavan pelon useammassakin asiassa. Mutta näkemykseni maailmasta ja ”todellisuudesta” on muuttunut hurjasti erityisesti viimeisen kymmenen vuoden aikana. Ja yhä vahvemmin oma totuuteni löytää eroavaisuutta nyky-yhteiskunnan totuudesta. Teen paluta juurille. Sinne, mistä aikanaan olen aloittanut. Lapsenomaisuudesta, uteliaisuudesta, ilosta ja luottamuksesta.

Jokaisella meillä on omat kiinnostuksemme ja tapamme katsoa maailmaa. Se, mihin toimintaan minä tunnen vetoa, mitä näen ja koen, on minun totuuteni. Toisella kanssakulkijalla on toisenlainen totuus. Yhtä ainoaa ja oikeaa ei ole olemassa, vaikka me ihmiset olemmekin herkkiä pitämään omaa arvoamme suurimmassa arvostuksessa. Tähän ihmisyyteen itse ainakin kompastun jatkuvasti ja tätä sallimusta ja ymmärrystä edelleen opettelen. Tässä kirjoituksessa minä tulen näkyväksi oman totuuteni ja vapauteni kanssa.

Alla olevan lainauksen myötä kannustan sinuakin etsimään ja löytämään oman/omat totuutesi <3

 

”Älä kysy itseltäsi mitä maailma

tarvitsee, vaan kysy itseltäsi, mikä

herättää sinut eloon. Ja siten,

mene ja tee sitä, sillä maailma

tarvitsee ihmisiä, jotka ovat

heränneet eloon.”

~Harold Whitman

Samankaltaisia ​​artikkeleita

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.