Paljon paljastava aikamme
Tämä aika on intensiivistä, varsinkin, jos ohjautuu somessa ja mediassa vallitsevaan kahtiajaon maailmaan.
Tämä aika näyttää meidän kivut, vihan ja pelot. Meidän keskeneräisyyden.
Kohtaamattoman, pinnan alle piilotetun, työstämättä jätetyn.
Se näyttää myös konkreettisesti paljonko meissä on sydämen viisautta.
Me ollaan yhteiskuntana tilanteessa, jossa joudumme pohtimaan yksilönvapautta suhteessa oletettuun yhteiseen hyvään.
Isoja arvoja siis pohdittavana ja sen neuvottelupöydän äärelle pitäisi saapua aikamoisella kypsyydellä. Ikävä kyllä keskustelu on ala-arvoista – jos sitä nyt ylipäätään edes on.
Jos tämä nykyinen asetelma olisi parisuhde, se olisi ongelmissa.
Molemmat osapuolet
sättii,
syyttää,
ei ota vastuuta,
tekee karmeita yleistyksiä,
ilkkuu,
olettaa,
ylenkatsoo ja
kokee paremmuutta.
Kunnioitus, nöyryys, avoin dialogi ja luottamus puuttuvat.
Ollaan jokainen tilanteessa, jossa joudumme venyttämään meidän omia arvoja ja mielipiteitä, jotta voisimme ymmärtää jonkun toisen arvoja ja mielipiteitä.
Meidän pitää myös hyväksyä, että tapahtuu ylilyöntejä, niin omassa kuin toisten toiminnassa. Joudumme nöyrtymään ja pyytämään anteeksi.
Tää aika näyttää myös kuinka paljon olemme maailmaa katselleet ja paljonko sisäistä työtä on tehty. Yksinkertaisesti, kuinka aikuisia olemme sydämen tasolla.
Jos pitää liian lujaa kiinni omastaan, on vaikea kuulla mitä toinen sanoo.
Pitää pystyä irrottamaan ja oikeasti asettua kuulemaan toista.
Ja pitää hyväksyä, että me emme ole muuttamassa toisen mieltä vaan olemme luomassa tilaa, johon mahtuu monta mieltä. Tässä ajankuvassa se ei ole käytännössä mikään yksinkertainen juttu ja tuntuu näillä ihmisuhdetaidoilla olevan aikalailla epätoivoista.
Toivon niin suuresti, että jokaisessa syttyisi ymmärrys siitä, kuinka tärkeää on, että vaikka ajattelisi toisen olevan täysin väärässä, hänet voi silti kohdata avoimuudella.
On helppo suvaita asioita, joille on suvaitsevainen, mutta suvaitsevaisuus punnitaan siinä kohtaa, kun vastassa on jotain, mitä ei suvaitse.
