Kivusta rakkauteen, äiti sen opetti

Tämä on kirjoitus äidistäni. Meillä kaikilla on äiti ja me kaikki tiedetään, ettei ole mitään parempaa kuin äidin rakkaus. Kaikki ei valitettavasti sitä saa koskaan kokea, mutta meillä kaikilla on tarve saada tuntea se. Äidin rakkaus on aitoa, lämmintä ja pyyteetöntä. Äidin rakkaus on hoivaavaa ja parantavaa, se on elämän perusturva. Olen siitä onnekas, että olen saanut äidiltäni paljon rakkautta osakseni vaikkei hän ehkä sitä ole pystynyt sanoittamaan. En ole kuullut montaa kertaa elämässäni äidiltäni sanoja, että olen rakas. Tai ainakaan en muista sitä, mutta se ei tarkoita ettenkö olisi tiennyt äidin rakastavan minua.

Minun äidilläni on melko rankka ja surullinen tarina, mikä alkoi jo hänen lapsuudessaan. Hän syntyi sodan keskelle ja hänen isänsä oli luultavasti traumatisoitunut sodasta, mikä teki hänestä aggressiivisen. Alkoholi oli isosti läsnä äitini lapsuudessa, kuten se on ollut läsnä myös minun lapsuudessani. Äitini on myös traumatisoitunut monista koettelemuksista hänen elämässään. Kun minä synnyin, olin hänen elämänsä ilo, mutta muuten äitini elämässä ei ollut paljoakaan iloa. Niin se minulle ainakin näyttäytyy nyt.

Olen alkanut muistamaan, mitä olen pienenä lapsena kokenut ja tuntenut. Nyt muistan sen suuren surun mitä äitini kantoi. Otin myös osan tuota surua omaksi kannettavakseni ja kannan sitä surua osittain edelleen. Isäni ei ollut paljoakaan kuvioissa ja alkoholi meni aina meidän edelle. Olimme äidin kanssa kaksin ja välillä kovin yksin. Äiti oli yksinäinen ja pettynyt rakkauteen, hänkin turvautui usein alkoholiin. Runsas alkoholin käyttö oli normaalia meidän suvussamme eikä siinä kukaan nähnyt mitään pahaa. Äidilleni oli kasvanut kova kuori, mikä suojasi häntä enemmiltä haavoilta. Hän oli jo tarpeeksi haavoittunut. Ehkä alkoholi oli äidilleni keino vähän avautua ja unohtaa ne kivut, edes hetkeksi.

Olen kai ollut aina jollain tapaa vihainen äidilleni, koska hän ei ole osannut näyttää ja kertoa tunteistaan. Kertoa rakkaudestaan minua kohtaan tai ylipäätään rakkaudesta. En ole kuullut paljonkaan tarinoita rakkaudesta vaan enimmäkseen kuulin tarinoita pettymyksistä ja ihmisten kurjuudesta. Ei ole siis ihmekään, että olen myös itse haavoittunut ja tunne elämäni on ollut aivan sekaisin. Usein koen olevani tunteiden myrkyssä enkä lopulta edes tiedä mitä tunnen. Olen monesti miettinyt olenko edes kykenevä rakastamaan. En ole oikein osannut hyväksyä ja rakastaa itseäni, joten en ole osannut myöskään rakastaa muita. Tai en ole tunnistanut rakkautta itsessäni, uskaltanut tuntea sitä.

Olen kuitenkin oppinut äidiltä myös paljon hyvää. Hän on ollut aina viisas ja lopulta hyväksyvä ihminen. Hän on uskaltanut olla oma itsensä eikä ole antanut muiden lannistaa. Hän on aina arvostanut taidetta ja runoutta ja se on periytynyt minullekkin. Siitä olen erityisen kiitollinen. Taiteellisuus ja luovuus ovat suuria voimavarojani ja ne ovat isosti osa minua. Lopulta minusta on kuitenkin kasvanut vahva ja avarakatseinen nainen ja osaan käsitellä vaikeita muistojani. Olen oppinut, että traumat ovat olleet kauan meidän suvussamme ja siirtyneet aina sukupolvelta toiselle. Nyt minulla on mahdollisuus katkaista tämä jatkumo. En halua viedä traumoja enää eteenpäin. Tästäkin sinnikkyydestä ja halusta eheytyä voin kiittää äitiäni. Hänen ansiostaa olen näin vahva.

Kiitos äiti, että juuri sinä olet minun äitini. Kiitos, että olet sellainen kuin olet. Olen valmis unohtamaan kipeät muistot ja olen valmis menemään eteenpäin, kohti rakkautta. Tiedän, että sinussakin on se sama rakkaus. Kivusta on kasvanut jotain todella kaunista. Kivusta on kasvanut tämä suuri rakkaus elämää kohtaan.

 

Lisää kirjoittajalta Kaikki värini/Saana Repo

Kivusta rakkauteen, äiti sen opetti

Tämä on kirjoitus äidistäni. Meillä kaikilla on äiti ja me kaikki tiedetään,...
Lue lisää

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.

This site uses Akismet to reduce spam. Learn how your comment data is processed.