Anna arpiesi loistaa

Koin jonkin aikaa sitten ikävän tapahtuman, joka jätti minuun kipeän arven. Ironisesti tapauksesta todella jäi ikuinen arpi iholleni, nimittäin tatuointi. Tämän tatuoinnin ottaminen oli minulle henkilökohtainen ja isokin asia, koska jäähän se minuun ikuiseksi muistoksi. Minulle tuttu ihminen teki tämän tatuoinnin ja kävikin ilmi, ettei tämä ihminen ollut rehellinen ja tulin huijatuksi. Huomasin taas olevani tilanteessa, jossa en löytänyt omaa ääntäni. En uskaltanut sanoa vastaan vaikka tiesin, että minun pitäisi. En vain kyennyt pitämään puoliani ja sanomaan mitä todella ajattelin ja tunsin.

Tämä tapaus osui johonkin kipeään kohtaan itsessäni ja siksi se tuntui todella pahalta. Huomasin olevani niin hyväksynnänhaluinen, että toisinaan uhrasin täysin itseni. Aloin myös epäillä kykyäni enää luottaa ihmisiin. Häpesin ja inhosin tatuointiani, koska se muistutti minua tästä asiasta. Aluksi syytin itseäni omasta tyhmyydestäni, kunnes jokin todella voimakas tunne minussa heräsi henkiin. Tunsin kuinka oma voimani alkoi heräämään ja sain ihan uuden ymmärryksen siitä, mitä on oma ääni ja sen käyttäminen. Heräsin siihen etten voi enää uhrata itseäni tuolla tavalla eikä itsesyytökset auttaisi mitään. Ainoa asia mitä voisin tehdä, olisi nähdä mitä voin tästä oppia.

Tatuointini merkitys muuttui ihan täysin. Nyt se muistuttaa minua omasta voimastani ja siitä ettei omaa ääntään pitäisi tukahduttaa koskaan. Se muistuttaa siitä, että en tarvitse kaikkien ihmisten hyväksyntää vaan se riittää, että hyväksyn itse itseni sellaisena kuin olen. Ja kun olen oma itseni, myös oikeat ihmiset löytävät luokseni ja voin kokea todellista yhteyttä. Nyt olen kiitollinen, että asiat menivät kuten menivät, koska opin siitä niin paljon. Nyt näen tatuointini minua kaunistavana ja vahvistavana asiana. Tämä arpi teki minusta kauniimman ja kokonaisemman.

Mitä jos me nähtäisiinkin meidän arvet, niin fyysiset kuin henkisetkin, tatuointeina jotka kaunistaa meitä ja tekee meistä sen mitä me ollaan. Tatuointeina, jotka muistuttaa meitä jostain tärkeästä asiasta. Ne arvet on syntynyt kamppailuista, joista me ollaan selvitty. Me ollaan voittajia, koska me edelleen ollaan tässä ja hengitetään. Ne kamppailut on tehnyt meistä entistäkin vahvempia.

Me ollaan kaikki sotureita ja voidaan olla ylpeitä meidän taisteluista. Tässä me seisotaan vahvempina kuin koskaan niiden taisteluiden takia. Ei piilotella enää meidän arpia, ei se kannata. Ei se johda muuhun kuin uusiin kamppailuihin itsemme kanssa. Miksei siis opeteltaisi näkemään se kauneus mikä niissä piilee. Ja nähtäisiin, että oikeastaan ne arvet yhdistää meitä ihmisinä.

Meillä kaikilla on omat arpemme ja jos uskallamme näyttää ne muille, me ollaan lähempänä toisiamme. Silloin me ollaan siinä täysin paljaina, herkkinä ja haavoittuvina. Silloin me ollaan sitä mitä me todella ollaan ja silloin me ollaan kauneimmillamme. Annetaan siis meidän arpien loistaa kirkkaina ja näyttää muille mistä meidät on tehty.