Ensimmäinen Rakkaustarina
Meissä naisissa on
osa
joka tarvitsee miestä
niin
uskomattoman
syvästi.
Ja se osa on aivan järjettömän
haavoittuvainen.
Voisin verrata sitä johonkin hyvin viattomaan ja avuttomaan – kuin lapseen, mutten vertaa, sillä se ei ole sitä.
Se ei ole jokin parantamatta oleva osa, ei sisäinen lapsi, joka tarvitsisi isää tai hoivaa.
Se on aikuisessa naisessa, se on voimakkaassa naisessa, se on arvonsa ja vapautensa tuntevassa naisessa.
Mutta siellä se kuitenkin on – huolimatta naisen suuruudesta.
Ja ihmisyydessä elämme todelliselta tuntuvassa illuusiossa, jossa koemme olevansa ilman sitä ja se tuntuu naisessa…
sydäntä särkevältä.
Se on kuin olla ilman suojelusta.
Olla kuin liian haavoittuvainen.
Kuulumaton.
Se on kaipuu joka särkee kaikkialla, joka huutaa lujaa ja tyyntyy silloin kun rakas on siinä.
Se ilmentyy ensimmäisiä kertoja teinitytön kyynelissä kun vastassa on kokematon teinipoika. Ja niissä kyynelissä molemmat ensimmäistä, vaan ei viimeistä kertaa, kavahtuvat sen suuruutta.
Se on naisessa, joka tarvitsee lisää hetkessä kun mies tuntee antaneensa kaikkensa.
Se on yksinäisyyttä tuntevassa naisessa, joka tuntee tämän poltteen toisinaan niin vahvana, että se tuntuu kuin ei enää jaksaisi päivääkään ilman miestään. Se on kuin pakotettaisi jaksamaan tavalla jolla ei jaksa.
Ja rakkaan miehen läsnäolo, hänen äänensä, rauhallinen rytminsä, tyyni sylinsä, tutulta tuoksuva rinta, vahvat kädet hellästi iholla, vakautensa ja johdattamansa polku vastaa tähän ikiaikaiseen pohjattomaan tarpeeseen. Syli johon saa sulaa ilman pelkoa katoamisesta äärettömyyteen.
Mikä se oikein on? Mistä tulee tämä naisessa ilmentyvä syvä tarve mieheen?
Se on suurempaa kuin ihmisyys.
Sitä ei voi täysin sanoin tai järjellä selittää.
Se on heijastus kaikkeuden ytimessä olevista voimista, feminiinistä ja maskuliinista.
Se on elämä (fem.) joka tarvitsee
tietoisuuden (mask.)
Sillä ilman tietoisuutta elämä on näkymätöntä.
Olemassa oloton. Kaikkialla eikä missään. Kaaos. Hajalla kaikkeudessa.
Otettava ilman ottajaansa.
Todistettava ilman todentajaa.
Leijailee taivaan tuuliin ilman että kukaan tarttuu kiinni.
Leijailee ja katoaa.
Katoaa.
Katoaa kunnes tulee Hän.
Tietoisuus. Tulee ja antaa merkityksen.
Ottaa osaksi itseään ja vapauttaa näin tarkoitukseen.
Ja näitä kahta iätöntä kaikkeuden keskipisteessä sykkivää Rakastavaista
me ihmiset
ilmennämme.
Joten nainen, jos koskaan olet oudoksunut syvää tarvettasi mieheen, tuntenut olosi kummallisella tavalla turvattomaksi ilman rakkaintasi, tuntenut VALTAVAN pohjattoman kaipuun, niin älä ihmettele enää
Sinä vain yksinkertaisesti elät näkyväksi kosmista Äitiä, kosmista Naista, naisen ensimmäistä olemusta, kahdesta puolesta muodostuvan kokonaisuuden sitä puolta, joka on syntynyt koettavaksi.
Ilman kokijaa ei koettavalla ole tarkoitusta. Se ajelehtii tyhjyydessä vailla päämäärä. Hukkuu olemattomuuden loputtomuuteen.
Nämä kaksi rakastavaista ovat
kaikkeuden ensimmäinen ja oikeastaan ainut rakkaustarina.
Ja olemalla olemassa ja elämällä me ihmiset luomme
miljoonia, miljardeja
versioita
tästä
Rakkaudesta.
Ja He tanssivat läpi jokaisen, elävät läpi jokaikisen
ovathan ne kaikki
Heidän tarinaansa. Äiti ja Isä.
☯️
Löydät lisää tekstejäni Tiia Mariel IG
