Ei valoa ilman pimeyttä

Toisinaan tuntuu siltä kuin jostain tulisi voimakas virta joka vie minut syville, tummille vesille. Lähden silloin vajoamaan pohjattomaan synkkyyteen josta en osaa nousta. Silloin tuntuu ettei missään ole järkeä eikä mitään edes kannata yrittää, kun ei millään tunnu olevan merkitystä. Tuntuu etten saa otetta mistään. Tuntuu, että olen täysin yksin enkä kuulu tähän maailmaan. En löydä paikkaani tästä maailmasta enkä tiedä kuka olen.

Tuo tunne on todella pelottava ja olenkin oppinut välttelemään sitä. Yritän usein tukahduttaa sen tunteen johonkin muuhun tekemiseen ja onnistunkin siinä väliaikaisesti, mutta aina se tunne silti palaa takaisin. Tuo tunne on joskus vienyt minut suureen kriisiin itseni kanssa ja se on joskus tuntunut niin kauhealta, että olen lähes menettänyt elämänhaluni. Joku voisi sanoa, että se on masennusta, mutta itse koen sen enemmänkin olevan jonkinlaista eksistentiaalista kriisiä.

Se tunne on taas kolkutellut ovelleni viime aikoina ja eilen se tuli ja pyyhkäisi mukanaan. Yritin tapani mukaan tukahduttaa tunnetta saamalla ajatukseni johonkin muuhun. En vain tällä kertaa kyennyt tukahduttamaan sitä. En pystynyt tekemään mitään muuta kuin olla tunteeni kanssa kaksin. Joten siinä sitten istuin pimeässä, hiljaisessa huoneessa ja upposin synkkyyteen. Annoin sen tapahtua enkä yrittänyt kieltää sitä. Tutkin tunnettani ja annoin sen olla. Kohtasin avoimesti pimeyden itsessäni.

Siinä aikani oltua täydessä pimeydessä, alkoi jostain nousta syvä kiitollisuuden tunne. Tunsin suurta kiitollisuutta siitä, että saan olla elossa. Että saan tuntea näitä tunteita ja kokea tätä kaikkea. Että saan tutkia maailmaa ja ihmisyyttä, sen kaikkia puolia. Saan kokea sen pimeyden sekä sen valoisuuden. Sillä elämään kuuluu ne molemmat eikä kumpikaan ole toista parempi. Ne ovat vain osa kokonaisuutta. Kaikella on oma paikkansa ja syynsä.

Lähdin ulos kävelylle pimeään iltaan ja näin kauneutta tuossa itseäni ympäröivässä pimeydessä. Näin kuinka kuun valo hohti kauneuttaan ja kuinka pimeys ja valo täydensivät toisiaan. Eihän kuu hohtaisi niin kirkkaana ilman pimeyttä emmekä silloin voisi ihailla kuun valoa. Emme myöskään näkisi tähtiä ilman pimeyttä. Pimeys antaa niille mahdollisuuden loistaa.

Kiitollisuus alkoi nousta niin suuresti, että se sai kyyneleet silmiini. Tälläinen kiitollisuuden tunne valtaa minut nykyään yhä useammin. Vaikka käynkin missä pohjamudissa saakka, tiedän jossain syvällä itsessäni, että kaikki on juuri niin kuin pitääkin. Kaikki tapahtuu, koska niin kuuluu tapahtua.

Tämä ”eksistentiaalinen kriisi” on itse asiassa ollut kauheudestaan huolimatta aina hyvä asia. Se on aina vienyt jotain turhaa mennessään ja näyttänyt asioita mitä en ole halunnut nähdä. Se on paljastanut pimeitä nurkkia, jotka ovat sittemmin täyttynyt valolla. Olen tullut tietoisemmaksi niistä. Kerta toisensa jälkeen nämä kriisit tuntuvat aina vain tuovan lisää ymmärrystä itsestäni. Niiden myötä olen alkanut hyväksymään asioita niin kuin ne ovat. Hyväksymään myös elämän synkän puolen.

Kipu ja tuska on osa elämää, osa ihmisyyttä. Tänään olen todella kiitollinen siitä, että saan tuntea sen kaiken. Saan olla elossa. Saan joka aamu uuden alun, uuden elämän ja mahdollisuuden. Elämä on mahdollisuus. Elämä on matka johon kuuluu mutkia ja joskus ne mutkat voivatkin viedä jännittäviin ja yllättäviin paikkoihin. Mutkia tarvitaan elämään, kuten pimeyttäkin. Kaikki on täydellistä juuri niin kuin on. Siltä se ei tosissaan useinkaan tunnu, mutta tiedän sen kuitenkin olevan niin.

Tänään haluan lausua kiitokseni elämälle ja sen kaikille puolille.