Yhden päivänSäteen tarina

Keskellä synkintä syksyä, sateiden ja kylmenevien öiden aikaan, koitti kaunis aamu, jolloin aurinko valaisi syksyisen metsän ja antoi maan helliä itseään auringon valon alla. Auringon säteet saivat leikkiä koko päivän valaisten sateen kosteuttamaa maata. Illan hämärtyessä auringonsäde, Säde liikkui kauniisti puiden lomassa valaisten metsän synkiä kohtia ennen auringon laskua. Havahtuipa siihen Menninkäinen luolassaan ja vaikka Säteen loiste häikäisi silmiä, Menninkäinen ei voinut olla ihailematta Säteen kauneutta. Katselivat siinä hetken toisiaan auringon Säde ja metsän Menninkäinen. Menninkäinen tunsi rinnassaan kummaa läikehdintää, jollaista ei ennen ollut tuntenut.

Säde meni Menninkäisen luo, molemmat tunsivat kehossaan heränneen lämmön ja näkivät toisissaan kauneuden. Menninkäinen pyysi Sädettä jäämään luokseen illan hämärään. Säde pelkäsi pimeää, joten hän lähti auringon painuessa mailleen muiden säteiden mukana, sinne minne valo siirtyi paistamaan. Tuo kohtaaminen oli koskettanut molempien sydäntä ja jättänyt jäljen, joka ajoittain herätti muistuttamaan kohtaamastaan erilaisesta kauneudesta. Syksyn muuttuessa talveksi, talven edetessä ja pimeyden vallitessa Menninkäinen menetti toiveensa, että näkisi Säteen uudestaan eikä Säde tohtinut muistaa Menninkäistä, sillä eihän hän voisi ikinä elää pimeydessä.

Talvinen pakkaspäivä oli päättymässä ja aurinko oli juuri laskeutumassa. Auringonsäteet eivät päässeet joka päivä tanssimaan maan päälle talvisaikaan, joten Säde ei olisi vielä halunnut kiiruhtaa pois. Talvisessa maassa oli niin paljon nähtävää, ihmeteltävää, koettavaa. Kun Säteen energia kosketti lumen pintaa se sai siihen erivärejä kimmeltämään, kuin sateenkaari, joka tanssi lumen päällä. Auringon laskeutuessa, Säde huomasi puistikossa pienen Menninkäisen, joka kädet silmiensä suojana katseli Säteen tanssia. Menninkäinen oli herännyt normaalia aiemmin unestaan, havahtuen luolan pimeyteen singonneisiin valonsäteisiin. Menninkäinen tunsi rinnassaan valtavan lämmön tunteen, katsellessaan Säteen kaunista tanssia lumihiutaleiden keskellä. Tunne oli kaukaisesti tuttu, niin lämmin ja ihana, ettei Menninkäinen pystynyt lopettamaan katselua.
Säde seisahtui Menninkäisen eteen ja hyvä olo valtasi hänet, sykkivä lämpö jokaisessa solussaan sai Säteen toivomaan, että Menninkäinen lähtisi hänen mukaansa valoon ja unohtaisi pimeyden. Olihan Menninkäinen sanonut, ettei haittaisi vaikka sokeutuisi, kun saisi elää Säteen rinnalla. Vaikka Menninkäinen olisi halunnut lähteä Säteen mukaan, auringosta tuleva valo oli liian kirkas Menninkäiselle. Se valaisi Menninkäisen jokaisen solun, eikä pimeydessä elänyt Menninkäinen ollut valmis kohtaamaan varjojaan. Hän koki olevansa ruma ja likainen, kauniin Säteen rinnalla ja lopulta Menninkäinen palasi turvalliseen pimeyteen, näkemättä itseään Säteen silmin. Kauniina ja rakastettavana Menninkäisenä.

Säde odotti kevättä, silloin olisi enemmän päiviä ja pidempiä aikoja viettää aikaa maassa, metsässä. Kevät koitti ja Säteen odotus päättyi, sydämessään hän toivoi tapaavansa vielä Menninkäisen. Useita keväisiä auringonlaskuja myöhemmin he kohtasivat, tunne oli muuttunut, Menninkäinen oli etäinen, pelokkaampi, varjoihin piiloutuva. Silloin Säde pyysi auringolta lupaa saada jäädä Menninkäisen luo kesän ajaksi. Lopulta aurinko päästi Säteen, joka kiiruhti pimeyksiin Menninkäisen pimeään syleilyyn. Aluksi Säde nautti päivisin auringon loisteesta ja yöt vietti uinuen Menninkäisen ahertaessa. Ajanmittaan pimeys ja sitä seuraava synkkyys sai Säteen valon hiipumaan ja hän alkoi muistuttamaan omaa varjoaan, nauru ja ilo olivat kaukainen muisto. Menninkäinen ei ymmärtänyt Säteen muuttumista, sillä itse hän oli onnellinen pimeyteensä. Säde kaipasi valoon ja lämpöön. Lopulta hänen oli lähdettävä auringon mukaan, ettei haihtuisi kokonaan.

Silloin sydämessään Säde ymmärsi olevansa osa valoa, eikä hän milloinkaan voisi toista valoon johdattaa, ilman että toinen sitä sydämessään haluaa. Ja vieläkin joskus pimeydessä vaeltaessaan, kuun valon loistaessa Menninkäinen pohtii yksinään, miten toinen voikaan olla niin kaunis valon lapsi ja toisen on helpompi pimeydessä vaeltaa.

-KK-