Elämän kauneus on hetkissä – tie luonnolliseen ekstaasiin

And suddenly something starts to lift my spirit and it rises above everything I ever knew. The magic happens, the creation is here.

Toisinaan, aika useinkin, mietin miltei epätoivoisena, miksi me olemme täällä. Kun katsomme ympärillemme, lähelle ja kauas, näemme paljon kärsimystä. Se saa kyseenalaistamaan olemassaolomme merkityksen. Tuntuu absurdilta, että käytämme kaiken mitä meillä on käsillä, tuhoamiseen.

Toisaalla tuo kärsimys on brutaalimpaa, meillä täällä se on pystytty peittämään paremmin. Ollaan noustu keinotekoisesti sen yläpuolelle ja ollaan liian hiljaa. Me olemme välttelevä yhteiskunta, sillä häpeä on niin korostunutta. Toisaalta tämä viileys ja loogisuus antaa meille suojaa, sillä näemmehän mitä tapahtuu kun tunteet ovat valloillaan ja kuumenevat lopulta kärjistäen tilanteet. Silloin ollaan skaalan toisessa päässä, ei passiivisagressiivisessa lännessä, ollaan räjähtävässä idässä.

Jotta pääsisimme täällä pohjolassa loistoomme, meidän tulisi kohdata kansallinen surumme. Kannamme sitä kollektiivissa, juurissamme. Olemme turhan pieniksi nöyrtyneitä, eikä sitä korjata ylpeydellä ja patsastelulla, vaan näkyväksi tulemisella.

Näkyväksi tuleminen on sitä, että meihin jokaiseen mahtuu ihmisyyden kaikki tunteet, kaikki aspektit ja me uskalletaan tulla sen kaiken kanssa paljaana esille. Mutta onko meillä turvallista tilaa?

Sen tiedän että jollain tavalla minun sisimpäni kutsu, mitä en voi välttää, on kohdata tuota kärsimystä itseni kautta ja puhdistaa sitä. Tulla näkyväksi itselle, parantua. Kun pysähdyn kuuntelemaan sydäntäni ja sieluani, niitä hiljaisia kuiskauksia, totuutta, aina ensimmäiseksi kuvaan nousee lapset. Lapsen viattomuus ja puhtaus saa syttymään rinnassani pitelemättömän leijonaäidin roihun, joka kuin henkensä uhalla haluaa turvata kasvurauhan noille uusille versoillemme. Haluan heidän tietävän, kuinka arvokkaita ja rakastettuja he ovat juuri sellaisenaan. Teen mitä vain, että he eivät joudu toistamaan samaan karmakiertoa kuin minä.

Jokin minussa siis tietää, miksi. Seuraan sitä, mikä ravitsee liekkiäni, ymmärtämättä kuitenkaan täysin kokonaiskuvaa.

Meidän sukupolvemme tehtävä on katkaista haitallisia sukupolvien ketjuja ja nostaa niiden takaa esiin totuus, esivanhempiemme viisaus.

Myös sen tiedän, että elämä;universumi;luonnollisuus;jumala minussa, palkitsee aina. Se on elämän korkeampi järjestys. Mitä totuudellisempaa ja raakarehellisempää työtä tekee omissa varjoissa, sitä syvemmin kauniit hetket tuntuvat ja sitä taianomaisempana ne näyttäytyvät. Mitä syvemmältä ottaa vauhtia, sitä korkeammalle lentää. Ja tulee aika, jolloin siivet kannattelevat yhä kauemmin, kauemmas, että ilma kannattelee.

Kuitenkaan tämä ei tarkoita matkaa tuonne jonnekin, vaan yhä syvemmälle kehoomme! Mitä syvemmälle laskeudut, sitä ajattomampaan taivaslampeen pääset kellumaan.

Kiitollisuus syvenee, nautinto syvenee, mielihyvä ja rauha syvenevät.

Kun suostuu sukeltamaan omiin pimeyksiin, niihin jo kaukaa sukupolvien ketjuina meihin välittyneisiin varjoihin, kun näet kuulet ja hoivaat, hengität ja istut sen kaiken kanssa, niin kirvelevää kuin se voikin olla, puhdistaa se tietä niin että pääset aina vahvempaan yhteyteen omaan ytimeesi.

Ja omassa ytimessäsi taivas aukeaa.

Ehkä tämä perustuu siihen, että tulet yhä vahvemmin kotiin itsessäsi, kehossasi. Kehon blokit sulavat, muodostat syvimmistä syvintä ja ennenkokemattoman vakaata luottamussuhdetta kehoosi. Olet turvassa. Kun olet turvassa, pystyt tippumaan täysin hetkeen. Aistit heräävät myös tuossa prosessissa ja auttavat sinut ekstaasiin. Ja ajatella, tuo kaikki on sinussa luonnollisena, ilman mitään ulkopuolisia yllykkeitä.

Niin yhdestä ohikiitävästä hetkestä tulee tärkeintä maailmassa.
Kun katsot pienokaistasi silmiin, pidät lähellä.
Tunnet lujan maan jalkojesi alla ja kevyt tuuli nappaa hiukset kasvoiltasi.
Päästät lähelle vaikka pelottaa.
Tulet yhdeksi osaksi virtaa kun annat tarinasi piirtyä ruudulle.

Näissä kaikissa hetkissä olemme osa suurempaa. Osa luomisen taikaa. Niin lähellä kuin onkin kärsimys, vielä lähempänä on kauneus.

Ehkä siinä on jotain totuudellista, vihje olemassaolomme tarkoituksesta. Että valjastetaan aivan koko ihmisyys sen kaikissa sävyissä! Että suostutaan tuntemaan, ihan kaikki, ja opitaan olemaan niiden tunteiden kanssa ja rakastelemaan niistä jokaista. Uppoudutaan yhä syvemmälle aistikokemuksiin ja tuodaan se kaikki maadoitetuksi todellisuuteemme, yhdistetään se maalliseen elämäämme niin saumattomasti, että kärsimyksen ja kauneuden rajat hälvenevät ja… meistä tulee yksi, joka olemme. Yksi elämä. Yhtä elämän kanssa.

Ehkä elämä täällä on sittenkin lahja. Kyse on vain siitä, teemmekö oman osuutemme työstä. Vain siten kykenemme ottamaan lahjan vastaan.

On aika hidastaa. Sulkea silmät, antaa hengityksen syventyä. Tulla yhteyteen.

Samankaltaisia ​​artikkeleita

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.