Huomisen lapset

Meissä kaikissa elää lapsi, joka ei koskaan kasva pois. Sisäinen lapsi on osa psyykettämme ja se on muodostunut kirjaimellisesti ensimmäisinä elinvuosinamme, kokemuksiemme ja käsityksiemme tuloksena. Kun palaamme ytimeemme, yhdistymme sisäisen lapsemme ominaisuuksiin; uteliaisuuteen, herkkyyteen, avoimuuteen.

Kasvaessamme aikuisuuteen on helppoa kadottaa matkalla luonnollinen elämänilo ja hetkessä elämisen taito. Missä on se kirkassilmäinen tutkija ja seikkailija, joka rakastaa oivaltaa uusia asioita ja jonka ihmettely elämää kohtaan on loppumatonta? Mitä tuo lapsi on kokenut, jotta hän on pudonnut pelkojen maailmaan? Sukellus ytimeen kulkee traumakerrosten läpi.

Jos emme ole yhteydessä sisäiseen lapseemme, meidän on haastavaa asettua tarkastelemaan maailmaa omien lastemme tasolle. Miten vähän he vielä ymmärtävät elämän realiteeteista, jotka nekin ovat lopulta vain meidän aikuisten muovaamia todellisuuksia. Elämme kuin rinnakkaistodellisuuksissa, todellisuuden ollessa mielentila.

Meillä aikuisilla on valtaa yli lastemme. Siksi on äärimmäisen tärkeää tulla tietoiseksi omista motiiveista, oman toiminnan lähtökohdista ja siitä, millaisen jäljen toiminnallaan jättää. Välitämme omat kipukohtamme huomaamattamme edelleen seuraavalle sukupolvelle.

Sinä olet muutos

Sukupolvien ketju- ajattelu vie meidät tarkoituksemme äärelle. Olemme jokainen pitkän uskomus- ja kokemuslinjan jatkumoa. On hyvin tarkoituksellista, että saamme kantaaksemme ne taakat, jotka ovat vielä selvittämättä, sillä juuri meillä, tässä ajassa, on mahdollisuus avata uusia kerroksia.

Sukupolvien traumat elävät dna:ssamme. Kun uinuva solumuistimme aktivoituu, kuulemme esi-isiemme kutsun.

Jokainen meistä voi olla muutoksen tekijä. Sen sijaan, että jäämme kiinni vaillejäämisiimme, joiden ytimessä useimmiten on kohtaamattomuus, näkymättömäksi jääminen, jonkun muun henkilön tai kokonaisen sukutarinan jatkeena toimiminen, voimme tuoda tietoisuutemme, eli ajatuksemme ja keskittymisemme tähän hetkeen. Tässä hetkessä on elämän taika! Kaikki mahdollisuudet, uskomaton potentiaali. Kun oivallamme valtamme vaikuttaa, muistamme luomisvoimamme, muutos on väistämätön. Ja se on ihana uutinen, saammehan kirjoittaa oman elämänkirjamme juuri sellaiseksi kuin itse haluamme.

Kyse ei ole aina ja varsinkaan pelkästään ulkoisista tapahtumista ja saavutuksista. Suurin, merkittävin ja syvällisin muutos, mitä maailma tarvitsee, tapahtuu sisällämme.

Se tarkoittaa tapaamme kohdata elämää – ihmisiä, tilanteita, tapahtumia, elämän käänteitä. Se näyttäytyy siinä, miten reagoimme, miten valitsemme toimia, millaisia ajatuksia vaalimme. Sisäinen oivalluksen tilamme säteilee ulospäin oman läsnäolomme kautta.

Tulevaisuuden sydänlähtöiset yhteisöt

Huomisen lapset, keitä he ovat? Tässä kontekstissa tarkasteltuna ei ole olemassa vain sinun ja minun lapsia, vaan meidän lapset. Tulevaisuuden yhteisö, joka laadullaan kirjoittaa tulevia historiankirjoja.

Tämä laatu ei ole yleisesti tuntemissamme arvosteluasteikoissa mitattavaa. Nämä laatukriteerit eivät liity suorituksiin, aikaan, ulkoisiin saavutuksiin tai puitteisiin. Tässä mittaristossa menestys on yhtä kuin olla autenttinen itsensä ja olla sinut itsensä kanssa. Tomia sydämen arvoista käsin. Kyse on alkuperäisten ominaispiirteiden laadullistamisesta. Puhutaan essenssistä. Miten saamme integroitua ja tuotua arjen toimintaamme näkyväksi aidon välittämisen, myötätunnon, leikkisyyden, luovuuden, luonnollisen rohkeuden ja aidon kohtaamisen.

Mikä mittari todentaisi, kuinka auki sydämemme on?

Tämä kaikki on se perusta, jonka päälle rakentuu jotakin pysyvää. Nykypäivänä näemme edelleen, niin kuin jo kauas historiassammekin on ikuisena syklinä tapahtunut, kaiken romahtamisen uudelleen ja uudelleen. Rakennamme jotakin, varmistaen jo samalla, että se tulee tuhoamaan jotakin muuta. Mitä tuhoamme? Luontoa, perusturvallisuutta, kehoa, MIELTÄ.

Lääkkeet, jotka lopulta tuhoavat terveytemme. Omistamiseen perustuva rahatalous johtaa köyhyyteen ja sotaan. Säännöt, kuri ja järjestys kärjistävät vastakkainasettelua. Tasapäistävä koulutusjärjestelmämme sulkee ihmisen luontaisen herkkyyden ja itsensä kuuntelemisen taidon ja tekee meistä robottimaisia automaatiokoneita. Kun uudistaminen ei ole sydänlähtöistä, olemme tuhon kierteessä.

Suuntaa ei muuteta hetkessä, mutta tänä päivänä meillä jokaisella on mahdollisuus pysähtyä ja havahtua unesta. Tilaisuuksia tarjotaan jatkuvasti. Meidän ei tarvitse nousta barrikadeille, vaan kääntää katse itseemme. Maailman tapahtumat ovat tuolla, mutta se kaikki tapahtuu omassa muodossaan myös paljon lähempänä yhteisöissämme ja edelleen, meissä itsessämme.

Elämää muuttava äitipeli

Kolmannen lapseni synnyttyä ymmärsin, että en kykene olemaan se äiti heille, jonka he tarvitsevat. Olin esittänyt roolini sellaisenaan viimeistä piirtoani myöden loppuun. Niin kauan kuin syvät ehdollistumat, omat vaillejäämiset ovat ohjaksissa, seisot juoksuhiekassa. Tämä kaikki kipuili viiden äitinä olo vuoteni jälkeen sisälläni siinä määrin, että muutos alkoi kuplimaan sisälläni tahtomattanikin. (Suosittelen sinulle luettavaksi Tara Langen Äitipeli -kirjan, mikäli olet valmis ottamaan askeleen lähemmäs voimaantumistasi äitinä – ja tulemaan kosketuksiin kipupisteidesi kanssa.)

Lapseni ovat olleet siispä katalysaattoreitani. Jokainen heistä pala taivasta. Lapset tuovat meille viestiä puhtaudesta, viattomuudesta, juuri siitä alkuperäisestä, minkä olemme unohtaneet elämän käänteissä. Sitten me aikuiset puskemme vastaan. Kenties puskemme niin kauan, että lopulta hajoamme maahan tuhanneksi sirpaleeksi. Tämä kokemus tapahtuu meille ainoastaan rakkaudesta.

Rakkaus pyytää, tule takaisin kotiin.

Kun alkaa kokoamaan palasiaan uudelleen yhteen, ihmisestä tulee kiusaannuttavan tietoinen. Kaikki on niin paljaana, raakana nähtävillä, sinusta itsestäsi. Et voi enää piiloutua toisten ihmisten syyttämisen taakse, et sen taakse, että olisit elämän ja olosuhteiden uhri. Kaikki tulee kohdattavaksesi.

Monesti sisäinen lapsemme kantaa sydämessään ennen kaikkea surua. Se voi naamioitua vihaksi, katkeruudeksi tai kätkeytyä muiden kovien kuorien alle. Suru on oikeutettua. On sydäntä särkevää, kun valo hiipuu. Se kirkkaus ja säteily, jonka lapsi sielussansa maan päälle kantaa. Oikeastaan valo ei koskaan häviä, mutta peittyy suojien alle.

Lapsemme muodostavat samat kuoret kuin me olemme rakentaneet selviytyäksemme ja kuka ties, millaisina muotoina ne tässä nykyisessä ja tulevassa maailmassamme ilmenee. Saatamme kohdata yhä kompleksisempiä mielen sairauden muotoja, yhä satuttavampia selviytymismekanismeja. Maailmamme kehittyy ja muuttuu niin kovaa vauhtia, että se kietoo meidät muutenkin luonnottomalle kierteelle, jos emme ole tarkkoja.

Kohtaa minut, rakasta ehdoitta

Huomisen lapset, keitä he ovat? Ovatko he valoja, jotka valaisevat ja luovat rakkauden perustalle. Ovatko he sittenkin niitä, jotka vetävät meidät yhä syvemmälle varjoihin, sillä emme vieläkään ole oivaltaneet. Meillä aikuisilla on suuri vastuu. Ei vielä muutama sukupolvi selvitä sukulinjan karmaa, mutta voimme olla suunnannäyttäjiä. Niitä jotka viittovat jälkeläisillemme tietä, näyttävät esimerkillään että tänne päin.

Ottamalla vastuu käytöksestämme ja reaktioistamme, lopettamalla oikeuttaminen. Vaatimatta itseltämme täydellisyyttä, mutta säilyttää sydämen pyrkimyksenä tehdä oikein. Ja kun menee pieleen, sanoa, että nyt meni pieleen. Sitten opitaan, noustaan ja jatketaan. Kaikki tunteet ovat sallittuja. Itsensä totuudellinen ilmaisu suotavaa. Raaka rehellisyys uusi musta. Olla ihminen isolla iillä kaikessa paskassaankin. Ennen kaikkea rakastaa itseään tuon kaiken kanssa, ehdoitta.

Ja sitten laskeutua lapsen tasolle. Katsoa silmiin. Kuulla, nähdä, aito halu ymmärtää. Myöntää, että aina ei oikein tiedä, mitä sanoa, mutta kyllä minä kuulen sinut. Olla läsnä.

Sillä kaikki mitä hän tarvitsee, janoaa, on

Kohtaa mut.