Sydän kutsuu etsijäänsä kotiin
Jossain kohtaa elin pitkään mielessäni.
Se on
oikelta tuntuva
todelliselta vaikuttava
kokemus.
Syvemmälle,
aina yhä syvemmälle.
Ja mitä syvemmälle mieleen,
sitä kauemmas
maasta ja taivaasta
ja niiden suomasta taiasta.
”Voit kulkea metsässä kulkematta metsässä”
sanoi rakkaani.
Ja tässä täydennän hänen viisauttaan sanomalla, että
”Voit kulkea elämässä kulkematta elämässä”.
Raskasta on se, että sitä ei tiedä, ei tunnista – mielessä elämistä,
maa- ja taivasyhteyden puuttumista.
Mutta niin se on ja sillekin on tarkoitus. Se on osa tarinaa, joten paradoksaalisesti sekin mikä tavallaan on ”väärin” on kohdillaan.
Mielen polku saa uskomaan ja tuntemaan, että sydän on kaukana. Mutta koska tänne synnytään yhteyteen, ei sydän koskaan hiljenny,
ei maa ja taivas lakkaa kutsumasta.
Ja tuli päivä, kun sydäntilani jälleen avautui kuin räjähdys ja sisään virtasi
rakkaus – taivastila kutsui etsijäänsä kotiin.
Kuinka ymmärsinkään, kuinka rakastinkaan, kuinka täynnä olin valoa.
Kutsuin sitä pitkään heräämiseksi, koska siltä se tuntui. Kuin olisi herännyt unesta ja ymmärsi näkemänsä, näki itsensä todentajan perspektiivistä.
Se vei taivaisiin, sai jalat nousemaan maasta ja kieputti kirkkauksiin.
Ja keho unohtui kun sielu muistui, olihan se ollut unohduksissa jo pitkään mielenkin ollessa ohjaksissa.
Mutta jos on tullut elämään ihmisenä, ja yrittää ohittaa sitä, ei kokonaisuus ole kokonainen. Tarvitaan sekä maa että taivas.
Ja niinpä hiljalleen kun kruunu oli kasvanut kohti korkeuksia, oli juurten vuoro.
Silloin laskeuduin maahan. Mutta en siihen maahan jossa olin elänyt aiemmin, kuvitellen eläväni pallolla luonnon keskellä ihmisenä.
Maa jalkojeni alla olikin elossa.
Aivan kuten taivas yläpuolellani.
Ja silloin löysin kehoni.
Se ei ollutkaan elossa oleva eloton asia, muodostelma kudosta vailla tietoisuutta.
Jokainen solu, veri suonissa, elimet, iho, lihakset ja luut, kaikki toiminnot, kokonaisuus, jokaisessa osassa kehoasi on tietoisuus – viisaus.
Et todellakaan ole yksin, olet kokonainen kaikkeus.
