Rakkauden rajat

Niin minä lopulta väsyin, rakastamaan sinua. Voin kuulla kuinka kysyt tätä lukiessasi: Vai oliko se rakkautta ollenkaan?
Oli se! Minulle se oli suurinta rakkautta, kahden aikuisen välillä, jota olin kokenut eletyssä elämässäni. Samalla myös opettavin rakkauteni, aikuisiän suhteeni. Suhde, joka paljasti todellisen minuuden, antoi rajat minun ja kaiken muun välille. Näytti ajoittain, jopa surullisen raa’asti, kuinka noustaan kun kaadutaan. Kuinka avataan silmät niin, että nähdään ne, ketkä todella ovat läheisiämme, elämämme ihmisiä, tukiverkosto. Miten ollaan kiitollisia, siitä hyvästä, mitä elämä on meille antanut. Ja kuinka pettymysten tullessa, otetaan opetus vastaan ja kiitetään siitäkin. Suhde, joka opetti, ettei kukaan tai mikään voi olla enempää kuin minä, sillä vain minä elän minun elämääni.

Jos voisin, muuttaisinko tunteeni, kääntyisinkö vielä ja juoksisin syliisi? En enää, enää en halua. Minä kasvoin, opin, ymmärsin ja hyväksyin, rakkauteni rajat tulivat vastaan. Rakkauteni sinua kohtaan muuttui, rakkauteni muuttui menneisyyden Isoksi opikurssiksi, kohti todellista rakkautta. Aloin näkemään asiat uusin silmin, kuin ulkopuolinen, joka katsoo todellista minua ja minun elämääni. Elämääni, jossa minä olen suurin rakkauteni, kaiken sen häpeän, syyllisyyden, haikeuden, surun, pelon, himon, vihan ja ylpeyden keskellä. Lopulta nämä kaikki ns. negatiiviset tunteet ovat tasapainossa rohkeuden, halukkuuden, hyväksynnän ja ymmärryksen kanssa. Jokaisena neutraalina sekä kuohuavana ja lamaannuttavana hetkenä. Siltikin täynä Rakkautta.

Kun tänä aamuna heräsin ja ensimmäinen ajatus oli. “Kuinka voisin vain ampua itseni!” En enää kauhistunut. Näin, jopa itseni ampuvan itseäni suoraan keskelle otsaa. Minua ei pelottanut, sillä tiesin, etten ole vajoamassa synkiin vesiin, vain jokin osa minussa vain kuolee. Puolille päiville tultaen, olin jo haudannut sen osan itsestäni. Soitin surupuhelun äidilleni ja kävin muistoseremoniaa muistuttavalla kävelyllä ystäväni kanssa. Se muistoseremonia hyvästeli monta hyvää ja opettavaa jaksoa niin minun, kuin ystäväni elämästä.

En ole aivan varma tunsiko hän sen, minä tunsin. Syvenevän ystävyyden, tarkoituksen mukaisuuden ja yhteyden, meidän kuului tehdä yhdessä tuo matka. Matka vei auringosta, tyynenlammen rannalle, kiertäen lampea, tiheän metsän läpi kapealle hiekkatielle. Sade huuhtoi menneet ja puhdisti meitä valmiiksi tulevalle. Kun kuljimme yksin, kumminkin yhdessä kiemurtelevaa tietä, mäkiä ylös ja alas. Kunnes aurinko saapui ja tie laajeni edessämme kohti uutta, vielä tuntematonta seikkailua.

Ja silloin sinä huuhtouduit pois minusta. Minä laskin irti ja päästin sinut menemään. Kiitollisena suljen illalla silmät, jotta aamulla auringon noustessa olen valmis uudelle, ihmeelliselle elämälle.

Kiitos!

-K-

Lisää kirjoittajalta Taivas ei oo rajana/Katri Keskinen

Uusi aika

Luulin, ettei sinunlaista, sellaista naista, olisi olemassakaan! Kuulin, että kaikenlaista saisi unelmoida,...
Lue lisää

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.

This site uses Akismet to reduce spam. Learn how your comment data is processed.