Pyhä ja koskematon
Minun kotiini oltiin rynnistetty lupaa kysymättä, kerta toisensa jälkeen. Kaikki sotkettiin ja toteutettiin vieraalla tavalla. Sanottiin että näin täällä toimitaan. Unohda muu.
Minun kotini, sisimpäni, minun kehoni, mieleni, koko ihmisyyteni. Se on jotain, mitä minä olen – persoonallisuuteni, luonteeni, taipumukseni, yksilöllisyyteni. Se on tapani kiinnittyä ulkoiseen maailmaan, vuorovaikuttaa ulkoisen kanssa.
Sitä ei tarvitse selitellä, sillä se on yksityinen.
Se on paljas, autenttinen minä ja se mistä minä nautin ja inspiroidun.
Sitä minä rakastan ja suojelen.
Se on oma maailmani, jossa vain minun uskollisuuteni itseäni kohtaan merkitsee.
Polku kotiin kulkee kehon kautta
On mennyt kauan löytää tuo paikka minussa uudelleen, kaiken häpäisyn jälkeen. On kyettävä elämään tuhon keskellä, kerättävä sirpaleensa ja yhdistettävä ne aikojen saatossa joksikin uudeksi.
Tie takaisin kulkee läpi pimeyden, on edettävä sydämen johdatuksessa. Pimeys on juurikin häpeää, sitä pohjimmaista vääränlaisuuden ja viallisuuden tunnetta siitä kuka on ja millä tavalla näkee maailman. Sydämen johdatus on kehoon yhdistymistä ja tunteiden seuraamista.
Tietä kotiin ei voi järkeillä, vaan se on antauduttava tuntemaan.
Tie on täynnä väärinkäsityksiä, jotka toisaalta ohjaavat matkaa oikeaan suuntaan. On suljettava pois, osattava luopua, on selviydyttävä karvaista pettymyksistä. Jälkeen päin katsottuna aina ymmärtää että miksi, mutta siinä hetkessä voi olla järjettömän vaikeaa.
Kun oma sydämen koti, oma ydin, rauhansatama, alkaa hahmottua, seisoo jo melkoisen hyvällä maaperällä elämässä. Kuitenkin on vielä opeteltavaa.
Vahvat ääriviivat, pehmeä sydän
Emme halua sulkea oveamme salvaten sitä pysyvästi kiinni. Haluamme elää elämää sydän auki, kaikesta koetusta huolimatta. Huolimatta siitäkin, että eläminen on edelleen täynnä uhkia, kuten helppoja pyrkyreitä, kateudessaan katkeroituneita, oman valonsa unohtaneita. Toisinaan nämä aspektit ovat esillä myös omassa sisäisessä vuoropuhelussamme.
Uskonkin näin, että jos on käynyt matkaa niinkin syvälle, että omaan ytimeen on jo kiinteä kosketus, on rajojen kanssakin tullut tehtyä jo töitä. On pitänyt harjoitella sanomaan ei kiitos, EI! ja jopa painu helv***n ja toisaalta on pitänyt löytää uutta rohkeutta sanoa itselleen kyllä.
Itsensä puolella seisomista on tässä vaiheessa jo monin tulikokein testailtu ja ihmisellä on tuntuma siitä, missä määrin joustamisen tilaa on olemassa. Milloin liikutaan liian kauas, milloin ollaan jo pelokkaan ehdottomia.
Tämä kaikki on itseensä tutustumista; pitkälti omaan intuitioon virittäytymistä ja siihen hiljalleen enemmän ja enemmän luottamista sekä raakarehellisen itsetuntemustyöskentelyn tulosta.
Mikä parantaa syvältä, mikä saa liekkini syttymään
Kun omaan kotiin on löytänyt, siitä tulee tärkeintä maailmassa. Se on jotain, mitä kukaan muu ei voi (enää) viedä sinulta pois. Ja sinne ei kukaan eikä mikään enää koskaan astu lupaa kysymättä. Ja jos jokin sinne huomaamatta viuhahtaakin, luvaton oleskelija lähetetään ystävällisesti matkoihinsa ihan vain pelkän tietoisen ajatuksen voimalla.
Tällöin ihminen omistaa mentaalisen tilansa.
Hän tietää, mikä saa kodin kukoistamaan missäkin hetkessä, hän tunnistaa siispä omat tarpeensa. Yhtä herkästi hän tunnistaa, milloin jokin ihminen, olosuhde, uskomus tai ajatuskuvio palvelee kukoistuksen ilmapiiriä, milloin taas ei.
Silloin ajatus ”ihminen tarvitsee elämässään vain kahdenlaisia ympäristöjä; parantavia ja inspiroivia” saa vahvistuksen. Käymme elämässämme erilaisia syklejä läpi ja vain sisimpämme kertoo, mikä elämässä palvelee tässä ja nyt olemassa olevaa. Me muutumme, me kasvamme, siispä tarpeemmekin muuttuvat. Se mikä inspiroi, herättää liekin, muuttuu sen mukana.
Follow your bliss! Eikö?
Tämän kaiken takia on hyvä muistaa keskittyä olennaiseen. Priorisoida. Pysähtyä tunnustelemaan, miltä mikäkin asia tuntuu kehossa. Sitten otettava niitä asioita lähemmäs sydäntä tai pystyttävä sanomaan hyvästit.
Luonto hengittää sinussa ja minussa
Kun on kosketuksessa ytimeensä, tulee lähemmäs kaikkea elävää elämää. Luonnon rytmit voi ottaa silloin avukseen, sillä niihin synkronisoituu jo niin luontevasti. Minusta tuntuu jopa ihan hassulta ja järjenvastaiselta nykyään, että olisimme jotenkin erillisiä muusta ympäröivästä!
Katsahda vain taivaalle ja voit melkein jo kuulla luomakunnan sinfonian. Se auttaa sinua ottamaan vastaan ja päästämään irti. Se auttaa antautumaan sekä reflektoimaan ja tekemään tämän kaiken luonnollisen oikeaan aikaan. Tämä on elämän tanssia, villiä, pyhää ja niin luonnollista.
On toki hidasteita, on asioita jotka sumentavat. Sellaista on elämä patriarkaatissa. Siksi meidän on otettava vastuu itsestämme hyvin vahvasti ja tiedostettava, että me valitsemme kuulemmeko itseämme vai emme. Voimme tehdä sen eteen paljon.
Se kysyy valintaa rakastaa.
Nousta aina uudelleen ja uudelleen, huh, vain itseään rakastamalla!
Ympäristön ehdollistumista oman sydämen valintoihin
Kuitenkin se oma ihana koti on jotakin sellaista, minkä eteen lopulta tekee mitä vain. Kuin se olisi se ainoa mikä merkitsee siinä mielessä, että ilman sitä suojaa, sitä rakkautta, omaa pohjimmaista olemusta, on oikeastaan vain valhekuvia. Sellaisia, mitä joku ihan muu on rakentanut ja sitten itse elää sen läpi. Ja tekee elämässä valintoja sen läpi. Jonkun muun ehdoilla, oli kyse sitten omista vanhemmista tai muista auktoriteeteistä, ympäröivän yhteiskunnan tai vaikkapa ystävien vaikutuksista. Puhutaan ehdollistumista. Silloin ei voi elää täyteläistä elämää, ei tietenkään, sillä ei elä todellisesta itsestä käsin.
Kun jokin resonoi sydämesi pohjassa saakka, nappaa siitä kiinni, vaikka et rationaalisen ajattelun turvin ymmärtäisi miksi. Luota sinun kehoon. Sinun sydän se siellä kutsuu, sinua takaisin kotiin.
Uskalla myöskin päästää irti siitä, mikä ei tunnu luontevalta. Tee se, vaikka kuka sanoisi mitä. Vaikka koko maailma sortuisi hetkeksi, ei ole mitään arvokkaampaa, kuin olla uskollinen omalle sisimmälleen. Se pysyy, vaikka mikään muu ei. Rakkaus jää.
Se on sinun oma, pyhä ja koskematon.
