Muista itkeä ihminen

Tänä loskaisena talvea jäljittelevänä aamuna vien kurahousuihini puetun poikani kerhoon. Sen tehtyäni kävelen vauhdilla kotiin, enkä malta odottaa, että pääsen sinne itkemään. Elän elämäni kauneinta aikaa, mutta en helpointa. Rakastan todella joka hetkeä, mutta tämän suuri valon tunne nostaa myös pelkoa ja painetta kehooni. Kaikki tunteet ovat tässä, kuin Jing ja Jang. Valo ja varjo.

Rakkauteni poikaani kohtaan on niin suurta ja niin täynnä puhdasta iloa, että maailmassa kukaan ei ole keksinyt sanaa sen kuvailemiseksi. Se pitäisi keksiä itse, mutta en taida osata. Elämämme on täynnä naurua, hassuttelua ja tunnen päivittäin käsittämätöntä kiitollisuutta siitä, että meillä on niin ihanaa yhdessä.

Tämä suuri rakkaus nostaa myös esiin hyvin syvällä köllöttelevää turvattomuuden tunnetta, jota kannan. Se on varjoni, jonka poikani valo antaa tulla näkyväksi. Se on paine, jonka tunnen vatsassani ollessani epävarma siitä, mikä olisi tietyissä tilanteissa oikea tapa toimia. Se on puristus ja kireys rintakehässäni, jonka tunnen pelätessäni kovasti, vaikkapa poikani sairastuessa keuhkokuumeeseen.

Elämä tapahtuu koko ajan ja se tuo päivittäin luoksemme monenlaisia tilanteita. Rakkaus on tunteena ihana ja helppo, mutta entäpä epävarmuus ja pelko. Niiden tullessa esiin tekisi toisinaan mieli juosta karkuun ja kiivetä puuhun piiloon. Nämä tunteet ovat syntyneet ja tulleet osaksi minua juuri omasta syntymästäni saakka. Inhimillisessä elämässä näin käy.

Monia näistä niin hankalalta tuntuvista tunteista en ole selvästikään aikaisemmin purkanut pois. On nielaistuja itkuja, sisälle puristettuja kiukkuja ja jähmettynyttä pelkoa. Niille ei ollut tilaa ja turvaa aikaisemmin, mutta ne eivät myöskään ole hävinneet mihinkään. Useat tapahtumat näissä hetkissä antavat minulle tilaisuuden tehdä sen, mihin ei ole ollut mahdollisuutta aikaisemmin.

Ollessani poikani ainoa hoitaja tilaisuuksia kunnon itkuille ei ole paljon. Siksi otan siihen tarjoutuvat mahdollisuudet vastaan ja puran. Puran ja puran. Saapuessani kotiin annan jännityksen purkautua kehostani kyyneleiden mukana. Samalla elimistöstäni vapautuu pikku hiljaa iän ikuiselta tuntuvaa kuonaa. Annan sen valua minusta ulos ja annan pelon ja epävarmuuden tuntua.

En yritä ratkaista mitään, mutta olen läsnä tässä juuri nyt. Itku tuntuu valtavan hyvältä ja vapauttaa voimaa, jota jumittunut energia on pantannut kehossani. Olen yksin, mutta kerron maailman kaikkeudelle miltä tuntuu. Posket märkinä ja keho ihanasti hereillä taas. Oi mikä helpotuksen aalto kulkee hellästi, mutta ravistelevasti varpaista päähän ja takaisin.

Toivoisin todella joskus monimutkaisiltakin liittyvien äitiyteen kohdistuvien ohjeiden lisäksi sitä, että meitä neuvottaisiin itkemään. Neuvoloiden seinillä saisi olla suuria julisteita, joissa lukisi vaikuttavasti, että MUISTA ITKEÄ. Muista olla ihminen ja muista, että se on OK.

 

 

 

 

 

Lisää kirjoittajalta Ihanaa ja kippeetä-Täydellinen mama/Lotta-Leena Vornanen

Ole hiljaa nainen

  Kurkistelen kännykkää ja tarkastan sähköpostin. Noin kymmenettä kertaa lyhyessä ajassa, eikä...
Lue lisää

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.

This site uses Akismet to reduce spam. Learn how your comment data is processed.