Uusi aika

Luulin, ettei sinunlaista, sellaista naista, olisi olemassakaan!
Kuulin, että kaikenlaista saisi unelmoida, vaikkei se toteutuisikaan. 
Kuvittelin negatiivispäissäni, ettei kukaan laulaisi minulle koskaan rakkauslauluja, vaan toisin kävi.
Joten tämä kaikki alkoi jo kauan ennen tätä viikonloppua, ennen tätä päivää. 

Tähdet syttyivät mun silmiin,  se oli kesäkuun kolmas päivä vuona 1985, noin kello kuusi aamulla. Jolloin näin ensimmäisen aamun, ensimmäiset auringonsäteet. Sillä minun silmäni olivat auki.
Itse nuo tähdet löysin selkeänä 2007 kesäkuussa, jolloin ne olivat lähellä sammumistaan. Silloin totesin, ettei kukaan näitä tähtiä saa silmistäni sammumaan. Ja tänään näen sen valon silmistäni, kirkkaampana kuin koskaan ennen. Näen, sen voiman ja rohkeuden, jota olen saanut kantaa kaikki nämä vuodet mukanani. Nyt on tullut aika uskoa kaikkeen uskomattomaan!

Sitä hetkeä en luultavammin unohda koskaan. Se hetki oli pysäyttävä ja samalla pehmeästi mukaansa tempaava. Sillä silloin se tapahtui, siinä laskettelurinteiden kohdalla. Kyyneleet ampuivat silmistäni myrskyn lailla ja tunsin kuinka viimeiset menneeseen takertuneet solut, tunteet ja muurit alkoivat värähdellä sisäisesti muuttuneen energian voimasta. Myrskyn kuljettaessa minua pehmeästi ja tahdostani johtuen, toivettani kuunnellen, hitaasti menneestä irroittaen. Eteenpäin läpi sisäistä ja tidettävästi myös ulkoista muutosta varten valmistaen.

Sisälleni saapunut rakkaus, oli saanut täytettyä tyhjät kohdat ja räjäytti pelosta kasaantuneet muurit tuhansiksi palasiksi sisälläni. Kyyneleiden virratessa poskillani, annoin hiljaisuudessa tietoisuuden, hyväksynnän ja anteeksi annon laskeutua minuun. Koin kuinka täytyin ja laajenin rajattomaksi rakkaudeksi, osaksi kaikkea. Sulauduin palaksi kokonaisuutta, universumia.

Tätä kaikkea seurasi nopein, korkein, mutkikkain ja rajoja rikkovin elämäni vuoristorata. Joka jokaisen mutkan jälkeen kiihdytti vauhtia seuraavaan kaarteeseen, jotta löytäisin viimeisetkin kadoksissa olleet rajani. Tämä rata tuntui loputtomalta, sillä mieli tarvitsi aikaa, hyväksyä, tunnustella, totutella, kuullostella ja luottaa. Kuulla ja huomanta: Kaikki on hyvin! Mieleni tarvitsi kokea kaikki se turva konkreettisesti, tuntea ja nähdä hyväksyäkseen. Sillä, vaikka tämä olisikin vain elämää, tämä on elämää ja me olemme tässä ja nyt.
Tätä seurasi syksyinen perjantai ilta. Kyyneleet kihosivat silmiini, kun kotisohvamme täyttyi lämmöstä, halauksista, silittelystä, sylistä ja rakkaudesta. Useat jalat saman viltin alla ja Vain elämää tulvi telvisiosta. Tunsin yhteyttä, kokonaisuutta, rakkautta. Minun perheeni, rakkaat lapseni, lähelläni. Meidän olohuone hehkui tummapunaista rakkauden valoa ja siinä oli mielettömän hyvä olla.

Se vain ei riittänyt, meidät kiskaistiin pois hyvästä olosta, uudelle kierrokselle. Tuntemaan, kokemaan, rikkomaan ja rakastamaan. Näkemään ja kuulemaan. Joka kerta kun hyvää oloa seurasi kysymys, tässäkö onni on? Kylmää vettä kaatui niskaan. Pelot kaivettiin esiin, etsittiin heikot kohdat. Jätettiin yksin, torjuttiin, jalka murrettiin, koeteltiin. Kunnes mikään ei saanut minua horjumaan. Kunnes lopullinen raja tuli vastaan ja huuliltani tuli vahvana ja varmana: EI!

Alkoi erilainen eteneminen. Pehmeä ja myöntäilevä, välillä jarruttava, ohjaava, kuitenkin eteenpäin vievä. Liikun aistien varassa, tunnustellen, mukaillen, kuunnellen. Olemalla vahvempi kuin aiemmin, samalla herkempi, avoimempi ja aistikkaampi. Valmiimpi. Tunnen, kuinka kaikki sisälläni on hajonnu tuhansiin pieniin osiin. Ulkokuoreni on vieras, minulle tuntematon. Kuin jollekkin toiselle rakennettu suojamuuri. Kunnes kaikki pysähtyy, aika ja paikka häviää. Tämä on hetki, jolloin vain tyhjyys on todellinen.

Seison peilin edessä, katson itseäni syvälle sisälleni ja tunnistan itseni. Näen kuinka liekit ympärilläni hyväilevät kehoani ja saa kaiken vanhan roihuamaan. Roihun keskellä katson ja tunnen syvän rauhan sydämessäni. Nousen feeniksin lailla sammuneiden liekkien keskeltä, lähden kävelemään jättäen taakseni tuhkaiset askeleet. Menneisyys. Vahvana muistoissani, oppini matkassani. Astun eteenpäin uusin puhtain askelin, uudenlaista värähtelyä sykkivä kehoni on valmis. Edessäni tuleva, niin vieras, tuntematon. Kristalliset kyyneleet vierivät poskilleni sateenkaaren värein. Siirryn tuntemattomaan, uuteen aikaan!

Tyhjyyden jälkeen, seuraa valo. Tunnen rohkean ja upean naisen käden kädessäni, joka rohkaisten katsoo suoraan silmiini ja ohjaa lentoon, sillä taivas ei ole rajana. Kiitos Tara! Ja kun en vielä aivan uskalla levittää siipiäni, vahva selkä tukeutuu selkääni ja kuiskaa lennä. Kiitos Karita! Ja Riikka, kiitos, että olet ollut eteenpäin haparoivalla matkallani tukena ja turvana, sielunsiskona tukemassa ja tuettuna. Ja te kaikki upeat elämäni naiset, jotka uskotte, toivotte ja rakastatte. Yhdessä olemme yksi.

Tänään ymmärrän, minussa on Yin ja minussa on Yang, niin meissä kaikissa on. Feminiinisyys ja maskuliinisuus. Toista lisäten, toista vähentäen, löydämme lopulta tasapainon. Sillä tämän myöntäminen on pelottanut minua, pelottanut myöntää, että olen yksin kokonainen! Vahva ja valmis, aivan täydellinen, juuri tällaisena kuin tänään olen. Se, etten tarvitse toista ihmistä, kokeakseni itseäni täydeksi. Ei rajaa pois sitä, etten tarvitsisi toisia ihmisiä elämääni. Etten saisi kaivata kumppaniani rinnalleni.

Lupasin itselleni, kuunnella jatkossa enemmän, paljon enemmän sydäntäni. Sydäntietoisena eteenpäin, en aio luovuttaa vaan aion saavuttamaan sen kaiken, minkä tiedän tähtiin jo kirjoitetun.

 

Rakkaudella Katri

Lisää kirjoittajalta Taivas ei oo rajana/Katri Keskinen

Uusi aika

Luulin, ettei sinunlaista, sellaista naista, olisi olemassakaan! Kuulin, että kaikenlaista saisi unelmoida,...
Lue lisää

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.

This site uses Akismet to reduce spam. Learn how your comment data is processed.