Haavoittuvuus

Minä olin aika lailla jo aikuinen, kun rakastuin ensimmäisen kerran palavasti. Tuosta hetkestä on nyt jo useampi vuosi aikaa, ja rakkauskin on hiipunut neutraaliksi muistoksi mieleeni, joka nyt tätä kirjoittaessani nostaa lempeän hymyn huulilleni. Joka tapauksessa tuo rakastuminen muutti maailmankuvaani ja lopulta se muutti minut, pysyvästi. Minä rakastuin niin, että annoin vaaleanpunaistenlasien liimautua kasvoihini kiinni enkä räntäsateiden saapuessa antanut liimauksen heikentyä, vaan annoin lasien kiinnittyä yhä tiukemmin kasvoihini. Minun katseeni oli täynnä rakkautta, kosketukseni poltti rakkaudesta ja ilma väreili salaperäistä rakkauden energiaa. Minun kehoni oli jokaista soluaan myöten rakkauden pauloissa, samalla kun sydämeni hakkasi avoimesti rinnassani. Mieleni hyväksyi kaiken sellaisena kuin jokainen hetki oli. Tunne oli niin euforinen, että siihen jäi koukkuun, eikä siitä halunnut päästää irti.

Lasieni läpi tunnistin haavasi, jotka halusit piilottaa ja arpesi, jotka eivät vielä olleet täysin parantuneet. Koin pelkosi kehossani ja halusin vain antaa sinulle aikaa, aikaa huomata, että olen siinä. Sydämessäni uskoin, että tulee vielä aika, jolloin voimme yhdessä olla vapaita. Vapaita menneisyyden aiheuttamista peloista ja tulevaisuudessa vaanivista varjoista. Niin minä sitouduin rakkauteen täydellisesti kaikella sillä tunteella, jonka soluissani tunsin.

Mutta niin kuin jokaisessa rakkaustarinassa, jossa rakastavaiset saavat lopulta toisensa, jos saavat. Tai jos enää lopulta, kaiken tuon tunnemylläkän jälkeen haluavat enää toisiaan. Tässäkin rakkaudessa elämä toi vastaan erilaisia vastoinkäymisiä. Taisteluiden saatossa kilvet menivät rikki, muurit sortuivat ja aseet menettivät voimansa.

Välillä tuntui jopa, että tarvitsisi nukkua satavuotta, jotta pystyisi jälleen kohtaamaan uusia iskuja. Lopulta huomasin taistelevani yksin ja isoimmat vastustajat katsoivat minua silmiin raunioiden sisäpuolella. Minut oli jo riisuttu aseista, jäljellä taisteluissa oli vain sanoja, jotka nekään eivät halunnut loukata ketään, vaan löytää ratkaisun ja rauhan. Vaan sanatkin loppuivat aikanaan ja jäljelle jäi syvä hiljaisuus, rauha ja loputon rakkaus.

Tämä kaikki sai minut ajattelemaan, kuinka suuri merkitys sillä on, kun yksi ihminen miljardien ihmisten joukosta rohkaistuu avautumaan toiselle ihmiselle täysin? Päästää kaikki suojaukset ympäriltään putoamaan ja valmistautuu kaikessa paljastavuudessaan kohtaamaan kaiken epävarmuuden, oletukset ja pelot, joita tuo toinen saattaa kantaa vielä mukanaan. Se vaatii mielen valjastamista rohkeudella, jotta uskaltaa pudottaa yltään kaikki suojaavat kuoret ja riisuuntua täydellisesti, kohdata avoimena ja paljaana sen upeuden, jonka vain aito ja herkkä haavoittuvuus voi mahdollistaa.

Se on hyppäämistä kylmään veteen tietoisena, että noustessaan mikään ei ole kuten oli aiemmin. Mitään, jota kantoi muistoissaan mukana ei ole jäljellä. Täydellistä uskallusta astua luottamuksen suurimpaan syleilyyn, alastomaan, paljaaseen haavoittuvaan rakkauteen. Ja kun kerran tuohon kaiken puhdistavaan virtaan uskaltautuu, sieltä ei halua enää pois. Rohkeudesta riisua itsensä paljaaksi ja luottamuksesta astua elämän suurimpaan virtaan elämä palkitsee kulkijansa elämää suuremmalla lahjalla ja tuo lahja on rakkaus.

Olen kokenut elämäni taisteluna, usein yksinäisenä taisteluna rakkauden puolesta. Välillä ollut niin väsynyt, ettei millään ole hetkittäin ollut merkitystä ja hetken levon jälkeen taas jatkanut. Kulkenut kohti pelkoja, jotka lopulta menettäneet merkityksensä osoittautuessaan mielen luomiksi oletuksiksi. Jotka mieli itse on ensin rakentanut toiveiden ja haaveiden varasta. Ennen kaikkea, olen halunnut nähdä itseni, omin silmin. Avoimena ja paljaana, sellaisena kun olin tänne tullessani, valmiina rakastamaan ja ottamaan rakkautta vastaan.

Tänään koen olevani vapaa monista menneisyyden tuomista peloista, se ei tarkoita sitä, etten enää pelkäisi. Vaan, etten enää piilota pelkoani rohkeuden taakse, jotta suojelisin itseäni uusilta haavoilta. Mieleni nauraa; ”Karua, eikö ole typeryyttä altistaa itsensä haavoittuvuudelle? Mitä järkeä on avautua epävarmuudelle?” Ja sydämeni syke kertoo rauhasta ja varmuudesta, vakuuttaen minulle sen olevan ainoa keino, jolla voin päästää lähelleni ihmisen. Ja aloittaa jälleen uuden seikkailun, kohti jotain syvempää..

 

-K-

Samankaltaisia ​​artikkeleita

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.