Kun elämä ei enää pyydä, vaan käskee luottamaan.

Tämä on hullua, sanoo ääni sisälläni. Pyydän ääntä olemaan hiljaa, jotta voin jatkaa kirjoittamista, sillä sormeni kirjoittavat kovaa vauhtia läppärini näppäimistöllä, teksti tulee vihdoin ulos minusta. Teksti, jonka kirjoittamista olen pidätellyt, miksi? Koska minua on pelottanut. Minä olen pitänyt ovea kiinni ja piiloutunut komeroon. Sillä en ole kokenut vielä olevani valmis kaikelle sille, mitä seuraavaksi tulee tapahtumaan. Kaikki ympärilläni oleva ennen niin tuttu ja turvallinen on alkanut tuntumaan ahtaalta.

Olen kiinnittänyt ihmisten, tuttujen ja tuntemattomien mielipiteisiin huomiota itsestäni, tunnistamatta itseäni niistä. Hiljaa olen kuiskannut itselleni lohdutuksen sanan lähtemättä puollustelemaan tai muuttamaan toisen mielipidettä, antamatta mielipiteen vaikuttaa minuun. Sillä tutkimusten mukaan ihminen näkee toisesta enintään 10-20 prosenttia ja noin 80 prosenttia siitä, mitä toinen on jää pimentoon. Lisäksi mielestäni on ollut valaisevaa muistuttaa itseäni ajoittain siitä, että jokainen ihminen voi kokea toisen vain sillä syvyydellä millä kokee itsensä. Olen myös huomannut, että voin tosiaan pysähtyä kesken keskustelun miettimään, mitä ajattelen asiasta oikeasti ja mitkä asiat vaikuttavat ajatuksiini ulkoapäin. Oman totuuden muodostaminen uudesta asiasta vaatii joskus aikaa ja on ihan ok miettiä omaa mielipidettään hetki jos toinenkin ennen sen kertomista. Varsinkin kun mielipiteen ilmaisee loukkaamatta tai väheksymättä toisia.

Muutama ilta takaperin makasin sängylläni silmät suljettuina. Olin hereillä olematta kumminkaan valveilla tietäen, että olen siinä missä minun kuuluukin olla. Kuuntelin hiljaisuutta, universumia ja odotin oikeaa hetkeä, jonka tiesin olevan lähellä. Olen iltaisin nukkumaan mennessä ristinyt käteni ja pyytänyt ohjausta, niin selkeää, ettei se voi jäädä edes kiireen keskellä huomaamatta. Sisälläni on herännyt halu kulkea sitä tietä, jonka olen valinnut. Halu kuulla oma ääneni ja toteuttaa se, mitä olen tänne tullut toteuttamaan. Silloin ymmärsin sen, että aika on ollut koko ajan, kunhan vain olen valmis kuulemaan sen. On Aika!

Ymmärryksen jälkeen ei enää auttanut olla kuuntelematta, tämä tuli selväki seuraavana aamuna, vaikka mieli koittinkin taistella vastaan. Oli syyskuinen aamu, mikään minussa ei ulkoisesti kerro muutoksesta, sisälläni kaikki on toisin. Olin luvannut viedä tyttäreni kouluun sekä jäädä katsomaan koulun ulkotapahtumaa. Tämä lupaus muutti päivän aikatauluja, jolloin koin ristiriitaa ja kiirettä päivän kulussa. Kello oli jo lähemmäs yhdeksän, enkä meinannut hyväksyä muuttuneita suunnitelmia. Tunsin, että joku muu määritti aikatauluni. Kuulin hiljaisen äänen, joka pyysi minua pysähtymään ja luottamaan, kuuntelemaan hetken hiljaisuudessa ja vasta sitten lähtemään. Mieli ei suostunut pysähtymään, joten toimin vanhalla totutulla tavalla, jolloin sain mielelle selkeän opetuksen. Aamu eteni puskemalla ja lähdöstä tuli suorittamista kellon tahdissa, viha valtasi mieleni ja toiminnastani tuli raskasta. Näin silmissäni kellon käyvän, paniikki myöhästymisestä naputti takovana sydämenä sisälläni ja lapseni koulun alku lähestyi. Omatunto alkoi soimaamaan ja huutamaan, kuinka tytön myöhästyminen olisi syytäni. Ja vaikka sisälläni tiesin, ettei olisi kiire. Mieli huusi kiirettä ja pakotin itseni tottelemaan, jolloin viha purkaantui sisältäni turhautumisena. Turhautuneena kiireessä unohdin puolet tavaroista sisälle ja jouduin palaamaan autolta kotiin, jolloin kirosin koko elämää. Samaan aikaan hiljainen “ääni” kysyi hampaiden kiristyksen keskeltä Huomaatko? Huomaatko? En vielä huomannut. Eikä oloani helpottanut, että ennen koululle pääsyä kerkesin pahoittaa tyttäreni mielen ja samalla soimata itseäni uudemman kerran.

Vasta kun lähdin koululta, ensin pyydettyäni lapseltani huonoa käytöstäni anteeksi ja katsottuani ulkotapahtuman, istuin yksin autossa ja hengitin. Ymmärsin, että kiirehtimisellä ei ollut mitään hyötyä. Kaikessa tuossa turhautumisessa ja kiireessä meni sama aika, ellei kauemminkin, kun olisin vain pysähtynyt hetkeksi. Samalla olisimme välttyneet pahalta mieleltä. Hetken hiljaisuudessa istuttuani osasin myös muuttaa päivän aikataulun niin, että kerkesin tehdä kaiken tarvittavan ennen kuin sain hakea rakkaat lapset kotiin.

Tämä oli ensimmäinen selkeä opetus, joka auttoi minua kuulemaan herkemmin oman sisäisen ääneni. Opetukset jatkuivat seuraavina päivinä ohjaten toimintaani, kun koitinkin toimia vasten omaa sisäistä totuuttani huomasin alkavan kiukun heräävän. Joten on ollut parempi pysähtyä tarvittavaksi hetkeksi ja kuunnella kunnes on varma, että se mitä teen on linjassa sisäisen totuuteni kanssa.

Kun olet valmis, elämä ei pyydä, vaan se pakottaa luottamaan!

Ja minä luotan, koko sydämestäni, sielustani, jokaisella askeleellani minä luotan ja uskon, että juuri nyt olen oikealla tiellä, oikeassa paikassa oikeaan aikaan. Vaikka mieli väittääkin ajoittain aivan toista. Sisäinen rauha kertoo enemmän, sikeästi nukutut katkaemattomat yöt ja hymy huulillani on selkeitä merkkejä asioiden hyvästä laidasta.

Tapahtuneiden jälkeen kertaan jälleen läpi mennyttä, sillä ymmärtääkseen tämän hetken, aavistaakseni tulevan on ymmärrettävä menneisyydessä tapahtunut ja sieltä tulleet opit. Mitään tapahtunutta ei ole tapahtunut turhaan. Koen, että asioita tapahtuu, jotta oppisimme virheistämme, jottemme toistaisi enää opittua, jotta kasvaisimme ja voisimme toteuttaa jumalallista polkuamme. Tämän tekstin ulos tuleminen ei ole minulle helpoin tehtävä, sillä pelko sisälläni taistelee vastaan lähes jokaista kirjoittamaani sanaa. Mitä muut minusta ajattelevat? – Sillä ei ole minulle enää merkitystä. Ne jotka tämän lukevat, lukevat sen syystä. Toiset ajattelevat samoin, toiset eivät välitä ja sitten on he, jotka kritisoivat, joko ääneen tai hiljaa sisällään. Tämä on minun aikani tulla ulos komertosta ja astua valoon ilman naamioita, sinä kuka tänään olen.

Pari päivää teksti antoi odottaa itseään, kunnes tänään otin toissapäiväisen raakileen esiin ja niin syntyi tämä kirjoitus. Istuin jo toissapäivänä koneen edessä, kädet valmiina kirjoittamaan. Tunsin, että teksti oli tulossa, jotain sellaista mitä kirjoittaessani tiesin, että minua tulee jännittämään tämän kirjoituksen julkaiseminen. Sydän pamppaillen kirjoitan tätä ja annan sen tulla mikä minun kauttani on määrä muodostua sanoiksi. Kävin tuolloin itseni kanssa keskustelun: Tämä on pelottavaa sanoi mieli, en minä tällaista voi julkaista, mitä muut ajattelevat? Vastaan: Onko sillä oikeastaan väliä? Tärkeintä on se, että minulle tämä on tärkeää. Mieli kysyy, tarvitseeko omaa tarinaa kertoa muille? Eikö sen voisi jättää omaksi tiedoksi ja elää omien arvojen mukaan ilman muille tiedon jakamista? Vastaan: Voisi, minusta kumminkin tuntuu, että tämä minun kuuluu kertoa. Mieli kysyy vielä: Onko tämän kumminkaan aika tulla vielä ilmi? Vastaan: Ei taida olla. Sen verran takkuilee, joten päätän odottaa vielä hetken. Kuka nyt itsensä kanssa haluaisi riitoihin joutua, sillä se mikä syntyy rakkaudella kerkeää syntyä myöhemminkin.

Elämä pyytää minua luottamaan ja sen jälkeen jakamaan tarinani teille muillekkin, sillä jos yksikin ihminen saa tästä minun lisäkseni jotain, se on paljon minulle. Minun oli ensin annettava mielelleni aikaa sopeutua tähän, jotta kerkesin rauhassa laskeutua varpailtani luottamuksen tilaan. Kävin muutaman tärkeän keskustelun ennen, kun tämä kirjoitus oli valmis syntymään. Minulle tämä on lähtölaukaus minun uudelle ajalle. Tiedän, että minulla on lähelläni ihmisiä, jotka tukevat minua matkallani, minne se sitten viekin.

 

-K-

Lisää kirjoittajalta Taivas ei oo rajana/Katri

Kun elämä ei enää pyydä, vaan käskee luottamaan.

Tämä on hullua, sanoo ääni sisälläni. Pyydän ääntä olemaan hiljaa, jotta voin...
Lue lisää

2 Kommenttia

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.

This site uses Akismet to reduce spam. Learn how your comment data is processed.