Mikä meitä uuvuttaa?
Mielestäni voisi sanoa, että tänä päivänä uupuminen on kuin uusi kansansairaus ja nykyään milleniaaleja kutsutaankin burn out-sukupolveksi. Lähipiirissäni tiedän useita, ketkä ovat joutuneet pitkälle sairauslomalle uupumuksen vuoksi. Uupumuksesta puhutaan, mutta sen syitä ei silti vielä täysin ymmärretä ja uupumiseen liittyy myös paljon syyllistämistä ja tietämättömyyttä. Itsekin olen kamppaillut syyllisyyden tunteen kanssa ja miettinyt olenko uupunut vain, koska olen laiska ja heikko ihminen. Ajatuksissani vaadin itseltäni aina vähän enemmän ja mietin kuinka pitäisi vaan yrittää eikä keskittyä liikaa negatiivisuuteen. Näen uupumisen omana syynäni, mikä on täysin tämän ajan henkeä. Kaikkihan on vain lopulta omasta asenteesta kiinni, vai mitä!?
Siitä on nyt noin kolme vuotta, kun uuvuin totaalisesti. Yllättäen, ikään kuin täysin odottamatta uuvuin niin pahasti, että yhtenä päivänä en enää jaksanut kävellä töistä kotiin. Suorastaan romahdin ja yhtäkkiä kaikki voimani olivat kulutettu loppuun. Sinä päivänä ihmiset olivat todella huolissaan minusta ja huolehtivat, että pääsen kotiin lepäämään. Olin itsekin melko huolestunut, sillä en tunnistanut olotilaa ja se oli pelottavaa. Olin ajanut pyörällä töihin, mutta lähdinkin töistä kotiin pyörä auton takakontissa.
Olo ei helpottanut seuraavana päivänä eikä seuraavana viikkona. Lopulta olotila kesti useamman kuukauden. Noiden kuukausien aikana ehdin jo pelätä pahinta ja välillä uskoin elämäni olevan ohi. Minulta tutkittiin lähes kaikki mitä voi tutkia, pään magneettikuvia myöten. Mitään ei löytynyt.
Uskon, että syitä tuohon totaaliseen romahdukseen oli useita. Olin juuri saanut ensimmäisen koronarokotuksen, joten uskon sen laukaisseen kehoni täydellisen romahtamisen. Neurologin kanssa keskusteltuani ymmärsin, että rokote oli saattanut nämä oireet aiheuttaa, mutta siihen liittyi muutakin. Kehoni oli stressitilassa, miksi se kamppaili rokotetta vastaan. Tiedän, että olen ollut väsynyt ja uupumisen partaalla jo useita vuosia ja varmasti kehoni oli jo valmiiksi heikko ja altis ”ulkopuolisille hyökkäyksille” eli tässä tapauksessa tuolle vieraalle aineelle. Ehkä tuo oli keholleni se viimeinen niitti ja se sanoi, että nyt riittää.
Osittain pitkittynyt väsymykseni johtui kausittaisesta unettomuudesta, mutta osittain myös jatkuvasta selviytymiskamppailusta ja vaativuudesta olla jotain enemmän. Työelämän vaatimukset ovat nykyään todella kovat ja etenkin alallani eli hoitoalalla työ on todella kuormittavaa ja henkilöstövaje on jatkuvaa. Töitä ei kuitenkaan voi vähentääkään, sillä on kyse ihmisten perustarpeista, mitä ei voi jättää huomioimatta. Tämän vuoksi myös syyllisyys ja vaativuus on ollut kovaa, sillä tietenkin sitä haluaa tehdä parhaansa näiden ihmisten eteen. Tiedän, että työn vaativuus on kuitenkin kovaa myös muillakin aloilla ja uupumusta on alalla kuin alalla.
Tähän asti syitä uupumukseen on enemmänkin etsitty uupujasta itsestään ja toipuminen jää hänen vastuulleen. Toki minäkin sain työpaikaltani jonkinlaista apua ja mietittiin, mitä voidaan tehdä, mutta lopulta syitä uupumiseen etsittiin lähinnä vain minusta itsestäni ja jäi täysin omalle vastuulleni, miten jaksan jatkossa. Lääkäri määräsi työnkevennyksen, mutta työssäni se on aika lailla mahdotonta. Kevennystä en siis koskaan saanut, mutta lyhennetyn työajan sain, mikä oli tietysti pois palkastani. Itse selvisin siitä juuri ja juuri, mutta varmasti useammalle tuollainen vähennys palkkaan ei olisi mahdollista.
Tässä kohtaa tulee helposti ajatus, että miksei vain vaihtaisi työpaikkaa. Sitä itsekin mietin paljon, mutta mielestäni se ei voi olla ainoa ratkaisu ongelmaan eikä se ainakaan ole mikään kauaskantoinen ratkaisu. Itse pidän työstäni ja viihdyn työkavereideni seurassa, joten sieltä pois lähteminen ei tuntunut hyvältä ratkaisulta. Lisäksi tiedän sen, että hoitoalalla en varmasti pääse juuri kevyempään työhön työpaikkaa vaihtamalla ja olen hyvin tietoinen, että henkilöstövaje on alalla kaikkialla. Tämän parantamiseksi tulisi rakenteita muuttaa ylhäältä käsin, mutta myös pitää nähdä omakin osuutensa tiettyjen ajatuksien ylläpitämisessä. Näiden asioiden valoon tuominen on mielestäni tärkeää, jotta rakenteita voidaan muuttaa. Voin ainakin omalta osaltani olla muuttamassa asenteita parempaan suuntaan. Inhimillisempään suuntaan.
Usean kuukauden sairausloman ja sen jälkeen lyhennetyn työajan jälkeen, aloin hiljalleen palautumaan omaksi itsekseni. Hyvin hitaasti aloin taas jaksamaan enemmän ja enemmän. Hetken aikaa menikin hyvin, kunnes tuli taas uusi romahdus ja sairausloma. Tällä kertaa tiesin mistä on kyse, joten keskityin vain itseni hoitamiseen ja palautumiseen. Pystyin jo päästämään hiukan syyllisyyden tunteesta irti, vaikka olihan sairaana oleminen vaikeaa. Sairauslomani ei kestänyt tällä kertaa yhtä pitkään ja hiljalleen aloin taas pysymään jaloillani ja pääsin takaisin arkeen kiinni.
Toipuminen on pitkä prosessi eikä siinä kannata kiirehtiä. Silti sanoisin, että itseni kohdalla oli myös hyvä, että palasin töihin melko pian, sillä toimettomana oleminen kotona aiheuttaa itselleni lamaantumista ja masentuneisuutta. Ihmisen yksi perustarpeista on merkityksellisyyden kokeminen ja ilman sitä ihminen masentuu. Näin ainakin olen itse kokenut sekä aihetta on myös tutkittu paljon. Uskon siis sen voimaan. Itselleni juurikin työ antaa sitä merkityksellisyyden tunnetta, mutta toki työn ei pitäisi olla missään nimessä ainoa asia, mistä saa merkityksellisyyttä elämäänsä.
Uskon, että yksi syy uuteen romahtamiseen oli liian pian täyden työviikon aloittaminen. Olisin edelleen tarvinnut enemmän palautumisaikaa. Huomasin, että lyhennetty työviikko toimi kohdallani aika hyvin ja tulevaisuudessa toivoisin voivani tehdä lyhennettyä työaikaa. Uusimmat tutkimukset myös osoittavat, että neljän päivän työviikko tekee työntekijöistä paremmin voivia sekä entistä toimeliaampia ja tehokkaampia. Toivottavasti tulevaisuudessa olisi enemmän mahdollisuuksia myös lyhennettyyn työaikaan ja sen edut nähtäisiin paremmin sekä sitä tuettaisiin.
Uupumisen myötä aloin kokeilemaan erilaisia keinoja palautumiseen ja opin hermoston toiminnasta paljon. Vihdoin ja viimein ymmärsin ja hyväksyin sen, että hermostoni on todella herkkä ja reagoi asioihin vahvasti. Olen jo nuoresta asti ollut ahdistunut ja kärsinyt sosiaalisten tilanteiden pelosta, mutta nyt vihdoin aloin ymmärtämään syitä siihen. Olin toki terapiassa oppinut jo paljon, mutta voisi sanoa, että myöhemmin vasta sisäistin todella sen kaiken ja itse oivalsin nämä asiat. Maailma, mikä on täynnä jatkuvia ärsykkeitä ja vaatimuksia, laittaa herkän hermoston ylikierroksille. Se ei ole asia, mitä pitää hävetä vaan se on ominaisuus, mikä pitää oppia hyväksymään.
Itselleni sen hyväksyminen onkin ollut vaikeaa. Olen aina halunnut olla vahva ja hyvin pärjäävä voimanainen, mutta sisimmässäni olen kuitenkin herkkä ja kovin herkästi haavoittuva ja kehoni on rajallinen. Ei sitä mitä nyky-yhteiskuntamme ihannoi. Meillä ihannoidaan vahvuutta, itsevarmuutta ja itsenäisyyttä sekä jatkuvaa itsensä ylittämistä. Aina pitäisi pärjätä itse ja mahdollisimman hiljaisesti. Ei ihmekään, että olen ollut välillä kuin ristitulessa itseni kanssa! Kehoni kaipaa toista ja mieleni sen vastakohtaa. Sisäinen kamppailu uuvuttaa vain entistä enemmän. Uskoisin tämän koskettavan aika monia ihmisiä.
Nykyajan uupumisepidemia johtuu useista syistä, mutta mielestäni sen ytimessä on jatkuva vaatiminen johonkin parempaan, yksinpärjäämisen vaade sekä kaiken mahdollisen kaupallistaminen. Työssä sekä muussakin elämässä on jatkuvasti kovat vaatimukset ja kaikesta on tehty suorittamista sekä kauppatavaraa. Myös itsensä hoitamisesta on tehty nykyään suorittamista ja sitä markkinoidaan kaikkialla, joten on vaikeaa siltä välttyä. Aina löytyy uusia ja parempia tapoja parantaa omaa ulkonäköään, hoitaa omaa mieltään tai terveyttään. Mikään ei ole ikinä tarpeeksi eikä mikään ole riittävän hyvä. Aina olisi vähän kohennettavaa ja uusia, entistä parempia tuotteita sitä edesauttamaan.
Itse pystyn niin samaistumaan tähän jatkuvaan itsensä kehittämiseen ja paranteluun. Aina olisi yksi selfhelp kirja lisää luettavana, yksi kilo karistettavana ja uusi hyvinvointi kikka kokeiltavana. Vaikka tiedostan nämä asiat, ei ole helppoa muuttaa näitä tapoja, sillä tähän meidät on aivopesty ja jokapuolella oleva media ylläpitää tätä illuusiota. Meidän aikamme on suorittamisen kulta-aikaa ja kaikki ympärillämme toitottaa sitä. Annetaan ymmärtää, että jos ei pysy kehityksessä mukana, jää jälkeen ja elämä menee hukkaan. Ei siis ole mikään ihme, että uuvuttaa ja on hankalaa pysyä mukana maailman menossa.
Olisiko kuitenkin niin, että siinä se elämä vasta meneekin hukkaan, kun emme osaa nauttia tässä hetkessä siitä, mitä nyt on. Eikö elämä mene hukkaan, jos elää vain sitten kun elämää ja miettii vain palkintoa, mikä häämöttää aina jossain kulman takana. Jos emme pysty hyväksymään itseämme tälläisinä keskeneräisinä ja epätäydellisinä, elämme jatkuvassa inhossa itseämme kohtaan. Mitä elämää sellainen on? Onko meidän todella yritettävä jatkuvasti olla parhaita versioita itsestämme ja ketä varten? Meidän on itse vastustettava näitä järjettömiä vaatimuksia ja sanottava, että nyt riittää! Että me riitämme.
Uuvuttuani päätin palauttaa itseni maan pinnalle ja keskittyä tässä hetkessä oleviin ja ihan yksinkertaisiin asioihin. Keskittyä enemmän asioihin, mitkä saavat minut tuntemaan iloa ja vähemmän itseeni ja siihen miten voisin itseäni muokata. Olen kyllästynyt jatkuvaan pohtimiseen siitä, miten voisin olla parempi, vahvempi, hyväksyttävämpi tai haluttavampi. Olen kyllästynyt jatkuviin pitäisi ja pitäisi ajatuksiini. Kyllästynyt kuulemaan joka puolelta, mitä voisin vielä parantaa ja mitä voisin tehdä ollakseni entistä parempi minä ja saavuttaakseni vielä enemmän jotain, mitä en välttämättä edes tarvitsisi. Haluan mielummin downsiftata eli muuttaa elämäni vaatimuksia pienemmiksi, eikä päinvastoin.
Uupumiseni on opettanut minua arvostamaan hetkeä ja nauttimaan yksinkertaisuudesta. Se on opettanut, että tylsyyttäkin välillä tarvitaan ja sitäkin kannattaa arvostaa. Ja olen oppinut sen, ettei laiskottelu tee minusta huonoa ihmistä, vaikka ajatukseni toisin sanovatkin. Elämästä ei täysin pysty nauttimaan, jos ei pysty näkemään kauneutta myös epätäydellisyydessä ja paikallaan olossa. Jos ei osaa nähdä arvokkuutta siinä, että kun aamulla herää ja saa vain olla. Että aina ei tarvitse tavoitella sitä jotain parempaa tuolla jossain.
”Kun ymmärtää olevansa elämässä oikealla paikalla. Juuri nyt.
Voi istahtaa alas ja hengittää hengästymättä
tietäen että tulevatkin päivät asettuvat kyllä ajallaan aloilleen
vaikkei niitä ollenkaan yrittäisi ahdistunein ajatuksin ohjailla” -Elina Salminen
