Kunnes kuolema meidät erottaa – naimisissa egon kanssa

Sydämessäni on täydellinen olo. Luotan maailmankaikkeuteen, ymmärrän ihmisten kamppailut oman ihmisyytensä kanssa ja sen tuomat ongelmat maailmassa, tunnen suurta lempeyttä ja rauhaa.

Saan vastaanottaa valosta sanoja, jotka soljuvat sormistani tekstiksi. Oloni on tyyni, voisin vain istua ja olla.

Ja tiedättekö mitä? Silti saatan ärsyyntyä perheelleni ja huutaakin lujaa ja rumasti! Aiemmin jälkeenpäin olen ajatellut, että mikä tämä juttu on! Eikö minun pitänyt olla henkistynyt ja tunteideni hallitsija? Miksi kiukkusin mitättömästä asiasta?

Tai kun luen henkisten opettajien tekstejä tai katson heidän videoitaan. He ovat rauhallisia ja heillä on homma niin sanotusti hanskassa. Kuitenkin he saattavat lehtihaastattelussa kertoa kamppailuistaan jonkun asian kanssa tai livenä nähtäessä ollakin jollain tapaa etäisiä. Eivätkö he olekaan vapautuneet egon kahleista?

Eivät. Enkä minäkään ole. Ego kulkee mukanamme tämän elämän loppuun saakka. Ja sillä on tarkoituksensa. Ilman sitä liitelisimme jossain henkimaailman ja maallisen maailman välimaastossa kokematta kumpaakaan kunnolla ihmiselämän aikana. Meidän täytyy elää täällä. Meidän täytyy olla ihmisiä, meidän täytyy sallia itsellemme ja toisillemme ihmisyys. Varsinkin ne sielut, jotka ovat täällä meidän peilejämme, ovat myös niitä, jotka tuovat sinussa sitä ihmisyyttä esiin.

Ja näin sen täytyy ollakin. Mutta me emme saa olla egomme vankeja. Kun sydän ja mieli ovat korkeimmassa valossa, meidän on hyvä olla. Silloin ihmisyyden alamäet eivät tunnu liian hurjilta. Tyyni sielu ja sydän tuovat oikeat mittasuhteet ihmisyyden kokemuksille, emmekä koe niitä musertavina.

Voimme todeta oikealla tavalla huolettomasti, että elämää se vain on.