Henna: Suru minussa

Vuoden olevan pian lopuillaan, huomaan kuluneen vuoden olleen surun vuosi. Huomaan, miten paljon surua sisälläni olenkaan kantanut usean vuoden ajan. Olen taitavasti piilottanut suruni sisimpäni lokeroihin. Olen ollut aina herkkä. Olen liikuttunut ja kyynelehtinyt helposti, myötäelänyt ja kiintynyt herkästi. Syvän surun tuoma tunnevyöry on aika ajoin noussut pintaan, mutta sen tuoma hallitsemattomuuden tunne on tuntunut pelottavalta. Entä jos hukun, tai sekoan?

Kun rakkaus itseäni kohtaan henkisen kasvuni myötä on kasvanut, oli myös piilotetun surun aika nousta pintaan. Vähitellen patoja ja kerrostumia minusta on lähtenyt purkaantumaan, kerros kerrokselta, kun sipulia kuorittaessa. Sisintäni on avattu ja kosketettu eri tavoin, eri kulmista, jotta pääsisin käsiksi minussa syvällä olevaan suruun. Uskon että elämääni on tuotu tietyt ihmiset, että saisin työstettyä surua itsestäni pois, vaikkakin monet niistä kohtaamisista on lopulta särkenyt sydämeni pieniin palasiin.

Kun suru joulukuisena iltana jälleen hieman yllättäen istui viereeni, ei se lähtenyt, vaikka pyysin. Hengähdystaukoja arjen kiireessä se minulle on jo tarjonnut. En voi muuta, kun tehdä surulle tilaa ja antaa sen rauhassa tehdä työtänsä minussa.

Kyyneleiden virratessa vuolaana virtana poskillani, sydämen huutaessa pimeässä ikävääni, muistojen polttaessa silmissäni. Itken. Itken tietoista ja tiedostamatonta. Pettymyksiä, menetyksiä, muistoja, tyhjiä lupauksia, rikkoutuneita suhteitani. Itken suruani ja tunnetta siitä, että en kelpaa. Itkun mukana poistuu sen hetkisen surun lisäksi niin paljon muutakin, tiedostamatonta. Niitä kyyneliä, joita taitavasti olin osannut nieleskellä syvälle sisimpääni. Miten paljon sieluni sopukoihin, kehoni soluihin ja sydämeni seinämiin olikaan jäänyt itkuja itkemättä. Nyt tilaisuuden tullen, se kaikki purkaantuu itkuni kautta ulos. Hetki ja ajoitus elämässäni oli oikea.

Herkkyys on samaan aikaan niin kaunista että raastavaa. Hiljainen toive nousee sisimmästäni. Voisinko seuraavalla kerralla tuntea vähemmän, kiintyä hitaammin, rakastaa kevyemmin?

Itkun keskellä tunnen myös sisäistä kipua, joka aaltojen tavoin velloo kehossani, välillä melkein hukuttaen alleen. En voi tehdä muuta, kun antautua myrskyn keskelle, hengitän ja annan kivun tuntua, välillä vyöryä kehoni yli, kunnes helpottaa. Vähitellen pystyn päästämään irti. Itkun jälkeen olen uupunut, sekä kehoni että mieleni huutaa lepoa. Silti tunnen sydämessäni erilaista keveyttä. Seuraavana aamuna huomaan myös minussa tapahtuneen muutoksen. Jotain sisälläni on liikahtanut, jotakin poistunut. Uudelle on tullut tilaa.

Kuva: Pinja Bruun: Pieni pala unelmaa

Surun kautta ovat tulleet myös suurimmat oivallukseni. Hiljaisuutta ja omaa sisintään kuunnellessa on avautunut suurempia kokonaisuuksia, palapelin paloja löytänyt paikkansa. Surun keskellä sydämeen sattuu, mutta samalla olen auki enemmän, kun koskaan. Kaikki naamiot tippuvat, olen aidosti läsnä itsessäni, ja sen myötä myös muille. Surun murtamana on niin vahvasti omien haavojensa äärellä, sen kaiken rinnalla mikään tunne ei tunnu laimealta. Surun ollessa minussa, uskaltaa tuntea vieläkin vahvemmin. Olen nauranut vapautuneemmin, iloinnut, tanssinut ja rakastanut elämää. Suru on nostanut myös minussa olevan luovuuden vahvemmin esille.

Mietin, voiko särkyneestä tulla koskaan enää kokonaan ehjä? Olen rakentanut itseni uudestaan niin monin tavoin särkyneistä paloista. Uskon, että se riittää. Annan sieluni kauneuden ja valon loistaa näistä säröistäni ympärilleni. Uskallan olla minä. Herkkyyteni on suuri lahja. On rikkaus tuntea ja elää voimakkaasti. Herkkyydessä on samaan aikaan valtava voima ja vahvuus.

Kiitän suruani ja annan sen mennä, niin paljon hyvää se on minussa tehnyt. Mitään pahaa ei tapahtunut, en hukkunut vaan nousin entistä vahvempana pintaan.

Kirjoittaja: Henna