Vaikka minä puhuisin ihmisten ja enkelien kielillä mutta minulta puuttuisi rakkaus…

Heräämisen matka on raakaa, mutta lopulta palkitsevaa. Raakuus on sitä, että joudut vastakkain syvien varjojesi kanssa ja toisinaan kyse on jostain todella kipeästä. Vaikeinta on kuitenkin ollut niissä hetkissä, kun ytimessä näkyy jotakin rumaa ja häpeällistä.

Kokemuksestani kuitenkin jo tiedän, että polku kannattaa kulkea perille asti. Ottaa viimeinenkin askel yli kynnyksen. Kun seisoo varjon ytimen reunalla, on parempi löytää itsestä voima jatkaa. Usko itseen, usko valoon. Tässä kohdassa ihminen hyvin inhimillisesti saattaa kääntää katseensa pois, harhauttaa itseään tavalla tai toisella. Keksiä tarinoita, jotka venyttävät totuutta, jotka vievät kuivalle maalle.

Mutta palkinto, se sijaitsee vasta tuon ytimen kohtaamisen takana. On tärkeintä maailmassa tehdä tuo matka, uudestaan ja uudestaan. Kulkea ytimeen, kohdata intentionaalisesti, ”istua” kivun ja tuskan kanssa, joka tuntuu repivän riekaleiksi, ja siinä samalla kun totuus tulee täysin kirkkaaksi, ja kun tuntuu että maailma romahtaa lopullisesti, armo saapuu paikalle.

Se tuntuu lämpimältä aallolta. Myötätunto.

Ja tuo myötätunto on taivaallista. Minun kehossani ja ymmärryksessäni se näyttäytyy hiljaisena rantana, auringon laskun aikaan. Siinä makaan veden rajassa, ja aallot pyyhkiytyvät rytmikkäästi selkääni vasten. Sillä hetkellä olen kaikkeuden syleilyssä.

Kokemus on hengellinen. Se johtuu varmaankin siitä, että se menee niin syvälle, ettei arkiajatteluni pysty sitä tavoittamaan. Voin vain kertoa, että rauha on läsnä, olen kotona. Vihdoin kotona.

Meren kuohunta on hellä, mutta ehdoton. Kaikessa on jotakin hyvin alkuperäistä. Ja tunnen, kuinka hän on rantahiekka allani, hän on suolainen vesi kehollani, hän on tuulen vire, hiljaisuus ja auringonlasku – sen väreilevät tuhannet sävyt. Minä olen hän, ja hän on minä.

Hän on rakkaus.

Kaikkeus.

Totuus.

Näillä sanoilla kuvailisin sitä suurempaa, sitä, mille ei kuitenkaan kerta kaikkiaan mitkään sanat koskaan voi löytää selitystä. Sitä ei voi käsitteistää sanojen vankilaan ja hyvä niin. Tuo kaikkeus on koettava. Ja kun sen kokee, ihmisestä tulee osa sitä.

Sitä on perimmäisen oivalluksen äärellä; on vain yksi asia, mikä on totta.

”Vaikka minä puhuisin ihmisten ja enkelien kielillä mutta minulta puuttuisi rakkaus, olisin vain kumiseva vaski tai helisevä symbaali…”

En ole uskonnollinen. Minun uskontoni on oma kokemukseni välittämättä siitä, miten joku muu on määritellyt kokemuksen oikeanlaisuuden tai vääränlaisuuden.

Se on ainoastaan minun oma Pyhä alttarini, johon luojan kiitos kenelläkään tai millään voimalla tässä maailmassa ei ole pääsyä.

Kuitenkin tuo lainaus Korinttilaiskirjeestä on oivalluksen ytimessä. Me voidaan saavuttaa elämässä upeita asioita, mutta ne ovat tyhjiä, jos meiltä puuttuu rakkaus. Tuo kaikki on vain hetken hurmosta ja se ajaa meidät janoamaan aina vain lisää.

Rakkauden puutehan on vain illuusio, harhaa. Ei se mene koskaan mihinkään, ei se puutu keneltäkään, eikä se häviä, tai ole vain täällä mutta ei jossakin toisaalla. Vain ihmisen käsitysmaailma voi elää puuteajattelusta käsin.

Tämä on hyvin tavanomaista, sillä niin moni meistä on sisäistänyt viestin arvottomuudestamme, joka on syöpynyt keho-mielijärjestelmäämme. Tuo vääristynyt käsitys on meihin jo hyvin varhain tässä elämässä istutettu. Ja me jatketaan noiden siemenien viljelemistä edelleen, jos me ei koskaan käännytä itseämme kohden ja aleta näkemään itsemme todellisuutta.

Rakkaus on. Se on ja se odottaa meitä jokaista kotiin.

Korinttilaiskirjeen lainaus muistuttaa myös siitä, että me ei tarvita mitään sitä, mitä me luullaan tarvitsevamme. Kun me oivalletaan rakastettu itsessämme, tajutaankin, että ollaan vain täytetty tyhjiötä ulkoa päin. Rakkaus on niin suurta ja totuudellista, että kaikki muu menettää arvonsa. Omaisuus, saavutukset, kaikki maalliset rakennelmat, koko identiteetti.

Sitten en kuitenkaan tarkoita sitä, että kun me oivalletaan rakkaus, meistä tulee askeesissa eläviä eteerisiä olentoja. Ei, sen sijaan me aletaan rakentamaan kaikkea rakkaudesta käsin. Silloin joka ikinen kokemus ja saavutus ja kauneus, mitä me materialla voidaan rakentaa, on kokemusmaailmassa syvää kuin valtameri. Se johtuu siitä syvästä kunnioittamisesta ja kiitollisuudesta, missä ihminen elää. Käy myös niin, että yhä pienemmistä ja ”mitättömimmistä” asioista syntyy suurta ja merkityksellistä. Puhun vaikkapa hetken kohtaamisista, sanoista, katseesta, joka välittää jotakin erityistä, tai energiasta, mitä toinen lähettää kohti. Puhun siitä autuudesta, kun saa pysähtyä, sulkea silmät, ja hengittää koko keholla. Puhun siitä, kun saa kirjoittaa sanoja paperille tietäen, että on yhtä kaikkeuden kanssa.

Rakkaus katsoo meitä kuin äiti rakasta lastaan, se näkee koko tien, jonka olet kulkenut, se näkee virheesi ja ne hetket, kun olet toiminut tietämättömyydestäsi käsin. Ja hän antaa anteeksi. Ja oikeastaan, anteeksi antoa ei ole olemassa, vaan ehdoton hyväksyntä ja rakkaus on kysymättäkin läsnä. Ei siinä tarvitse käydä mitään neuvottelua ja kauppaa, ei tarvitse selitellä tekojaan tai koittaa vakuuttaa ketään. Hän tietää sinut kokonaan, hän tuntee sinut joka ikistä soluasi ja hengen valosädettäsi myöten, joten kaikki on selvää.

Hän sanoo, jatka vain. Jatka tietäsi tietäen, että olet kannettu jokaisessa hetkessä. Että sinua ei koskaan enää kukaan hylkää tai torju, sillä nyt ymmärrät että se on ollut aina vain ihmisen näytelmää. Rakkaudessa ei tällaista tunneta.

”…vaikka minulla olisi profetoimisen lahja, vaikka tuntisin kaikki salaisuudet ja kaiken tiedon ja vaikka minulla olisi kaikki usko, niin että voisin siirtää vuoria, mutta minulta puuttuisi rakkaus,

en      olisi     mitään.

Vaikka jakaisin kaiken omaisuuteni nälkää näkeville ja vaikka antaisin polttaa itseni tulessa mutta minulta puuttuisi rakkaus, en sillä mitään voittaisi.”

Samankaltaisia ​​artikkeleita

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.