Valitse sydämesi äänen kuunteleminen, vaikka se pelottaisi
Mahdoinko valita oikean tien? Jos kuuntelit sydäntäsi ennen kuin otit ensimmäisen askeleen, valitsit oikean tien.
Paulo Coelho
Aivan sattumalta nämä, osuvat sanat olivat valmiiksi painettuina vuosikalenteriini hääpäivämme 27. heinäkuuta kohtaan. Puolisoni ja minut vihittiin pienessä kirkossa keskellä metsää heinäkuun viimeisenä lauantaina. Juhlamme oli juuri sellainen kuin halusimme: pieni, intiimi ja lämminhenkinen, metsän humisevassa hiljaisuudessa. Läsnä olivat meidän lisäksemme todistajat, pappi ja kanttori.
En sano ”vain”, koska se olisi vähättelevää. Jokainen heistä oli meille tärkeä sillä tiellä, jonka valitsimme. Hääjuhlamme jätti sieluuni jäljen. Jokaisen hetken kosketus piirtyi mieleni pintaan luultavasti ikiajoiksi. Nyt mieleni täyttää vain suuri kiitollisuus siitä, että uskalsin heittäytyä. Me uskalsimme heittäytyä.
Vihkiminen maistraatissa ei ollut mikään vaihtoehto. Päätös kirkollisesta vihkimisestä tuntui meistä molemmista oikealta ratkaisulta, luontevalta ja luonnolliselta. Kun päätös hääpäivästä oli lyöty lukkoon, kaikki sujui yllättävän nopeasti ja helposti, kuin luonnostaan. Ikään kuin olisimme leijailleet elävästi läikehtivällä valopolulla, jolla emme kohdanneet ollenkaan todellisia vastoinkäymisiä. Ihmeekseni jokainen toiveemme toteutui – vaikka jotkut niistä tuntuivat itsestänikin huvittavilta ja kummallisilta. Miten kanttori suhtautuisi muumimusiikkiin häämarssin sijasta? Pian sekin selvisi.
Vain runsaan kahden viikon varoitusajalla onnistuimme varaamaan kirkon pienestä mökkipitäjästämme, ja tilaamaan morsiuskimpun ja hääkakun läheisestä pitopalvelusta. Ylimääräistä vaivaa jouduin näkemään vain morsiuspukuni eteen. Epätoivoinen nettiselailuni ei johtanut minkäänlaisiin tuloksiin, enkä löytänyt kivijalkakaupoista mitään sopivaa. En halunnut perinteistä hääpukua, vaan jotakin vähemmän teatraalista. Olin jo luopunut toivosta, kun täydellinen mekko yllättäen löytyi mökkipitäjän tutusta muotiliikkeestä. Hennon persikanvärinen mekko sopi ylleni kuin valettu.
Kaikkein suurimman yllätyksen tuotti kirkkomusiikki. En voinut kuvitellakaan perinteisiä häämarsseja, en Mendelssonia enkä Kuulaa, en mitään mahtipontista, prameaa enkä kumeaa. Halusin jotakin keveämpää, kuplivaa, pirskahtelevaa ja elämänmyönteistä. Halusin Sumio Shiratorin Hosulin ja Sosulin Häät. Se kuulosti sopivan veikeältä, hilpeältäkin. Sen kaveriksi haaveilin Bryan Adamsin biisiä Here I Am.
Here I am, this is me,I come into this world so wild and free…
Tähänhän me nyt olimme tulleet, kaksi villiä ja vapaata aikuista, kaiken elämänmatkoillamme kokemamme jälkeen. Kuka olisi uskonut, vielä muutama vuosi sitten? Tuskin kukaan. Eihän meidän kummankaan pitänyt lähteä sinä joulukuisena iltana yli neljä vuotta sitten yhtään minnekään. Mutta niin me lähdimme, kumpikin tahoillamme ja törmäsimme toisiimme kotikaupunkimme yössä.
Olin vasta hiljattain eronnut, enkä kokenut olevani valmis yhtään mihinkään. Sitähän minulta ei kysynyt mies valkoisessa villapaidassa. Aamuyön tunteina hän saatteli minut kotiovelleni meren rantaan ja sanoi hakevansa treffeille seuraavana päivänä. Nousin yksin hissillä ylös kuudenteen kerrokseen, ja kallistin pääni tyynylle pienessä, pimeässä kaksiossa, jonka lattialla oli patja. Uudessa kodissani ei ollut vielä edes huonekaluja. Mies piti sanansa. Seuraavana päivänä hän odotti alhaalla, komeana ja vakavana. Pelotti, mutta kuuntelin sydäntäni ennen kuin edes tiesin tekeväni niin.
”Näyttää siltä, että kesäkanttorimme onkin soittanut Hosulin ja Sosulin Häitä…” Hups!
Tuskin maltoin lukea seurakunnan kanttorin viestin loppuun asti. Saimme Hosulin ja Sosulin Häät! Mikä sopisikaan meille, hosujille, sen paremmin. Mieheni oli ostanut minulle kreikkalaisen korutaiteilijan tekemän vihkisormuksen Kreikasta jo vuotta ennen hääpäivää. Sormuksen elävään, rosoiseen pintaan on upotettu kolme pientä rubiinia. Se sopii täydellisesti tikkakoskelaisen korusepän muotoilemaan kihlasormukseeni, jossa hehkuu Lemmenjoen granaatti.
Hääpäivänämme mies painoi sormuksen sormeeni. Niin me saimme toisemme, käänsimme uuden lehden tarinassa, jonka uskon alkaneen, ennen kuin tässä elämässä edes kohtasimme. Vetovoima välillämme oli ollut alusta lähtien magneettisen voimakas. Heti ensi hetkestä välillämme tuntui vallitsevan kummallinen yhteisymmärrys, joka ei vaatinut siteekseen suuria sanoja ja rakkaudentunnustuksia. Ehkä olemme tunteneet toisemme aina, aikojen alusta asti niin kuin sielunkumppanit, parisielut ja kaksoisliekit ovat tunteneet.
Sillä, miksi ihmissuhteitamme nimitämme, ei ole merkitystä. Leimat, lokerot ja nimitykset ovat ihmisten keksintöä, keinotekoisia ja arvottavia. Kaikki, jotka rakastavat, ymmärtävät, että rakkaus tekee leimoista tarpeettomia. Pyyteetön rakkaus on lähtöisin aivan muualta – korkeimmasta, puhtaimmasta lähteestä.
Ensimmäinen askel on sovinto menneisyyden kanssa
Tämä on minun tarinani. Sinun tarinasi on yhtä upea, uniikki ja tosi. Uskalla heittäytyä!
Jokainen elämäsi hetki, jokainen hengenvetosi on lahja. Voit valita, miten siihen suhtaudut. Hengitätkö tätä hetkeä vai eilistä? Sekin on valinta. En kysymykselläni halua vihjata, että eilisen hengittämisessä olisi mitään väärää. Eihän siinä ole. Menneisyys ei ole sarja onnistumisia tai epäonnistumisia, vaan elämänhistoriaa. Elit sitä sillä viisaudella ja elämänkokemuksella, joka sinulla oli käytössäsi. Siksi et olisi voinut elää sitä toisin. . .
Ennen kuin lähdet eteenpäin, solmi sovinto ja tee sinunkaupat eilisen kanssa. Se kannattaa, koska peloista pahimmat nousevat usein niistä menneisyyden kokemuksista, jotka ovat jääneet käsittelemättä. Jos olisin jäänyt kiinni omiin menneisyyteni traumoihin, en olisi tässä – onnellisena siitä, mitä on. Anteeksi antaminen on varmin keino vapauttaa energiaa uuteen, tehdä tilaa tulevaisuudelle ja herkistyä kuulemaan sisintäsi, sydämesi ääntä.
Itseään kohtaan voi osoittaa armollisuutta hyväksymällä menneisyyden ihmissuhteet, teot ja tunteet. Ihmiset menneisyydessäsi eivät olleet virheitä, eivätkä virhevalintoja, vaan osa juuri sinun ainutlaatuista, kallisarvoista elämäntarinaasi. Vaikka luulit, että aikasi pysähtyy, niin ei käynyt. Et koskaan lakannut hetkeksikään hengittämästä. Lopulta ymmärsit, että selviydyit kaikesta.
Tärkein on aina ollut tämä hetki, tässä ja nyt. Eletään, hengitetään ja rakastetaan sitä juuri nyt, kiitollisena elämälle. Jos ajatus tuntuu vieraalta tai liian juhlalliselta ja suurelta, pilko se murusiksi ja kysy itseltäsi: Mistä elämässäni voin olla kiitollinen tänään, tässä hetkessä?
