Turvattomuudesta kohti turvallisempaa oloa ja kasvatuskulttuuria suuntaaminen on valinta

Syyssateet piiskasivat ikkunaa ja parvekkeella kesäisin riippumattona toiminut vanha kantoliina huuteli viime viikolla, että nyt olisi aika päästä talviteloille. Parvekkeeni on kerrostalon ylimmässä kerroksessa, katon suojassa oleva ikkunalasittamaton parveke, jota säät piiskaavat. Tiibetiläiset rukousliput viuhtovat siellä tuulessa ja oli tänä kesänä niiden kiinnitysnarukin napsahtanut kertaalleen katki. Aurinko on haalistanut kantoliinan ja rukouslippujen kankaat haaleiksi väritykseltään. Elämä kuluttaa.

Liinan kiinnityssolmuja aukoessani tajusin, että minä, joka koen itse olevani paikoitellen hyvinkin rutiinivastainen, olenkin luonut omia rutiineja. Riippukeinu parvekkeella on ollut minun ja poikani lempijuttu ja lapseni kavereilleen ja muille aikuisille esittelemä ylpeyden aihe. Siitä on tullut meidän kesärutiini.

Aloin sitten miettimän suhdettani rutiineihin ja ylipäätään tietynlaisiin perinteisiin. Sellaisena omana perinteenä koen riippumaton ripustamisen meille. Tulen alkujaan perheestä jossa kaikenlainen omasta tai suvun tavasta poikkeava on ollut isoon ääneen halveksittua. Vanhempieni ja sukuni tapa toimia on ollut kovin konservatiivinen, se ainoa ja oikea hyväksytty tyyli ja sitä olen imenyt itseeni. Sitä vastaan olen myöhemmin elämässäni myös kapinoinut paljon ja toiminut juurikin päinvastoin ja silti syvällä sisälläni huomaan nyt kantavani edelleen vanhoja, iänikuisia uskomuksia. Tajusin, että kun kamppailen rutiineja vastaan, kamppailen samalla edelleen myös vanhempiani vastaan.

Riippukeinu on itselleni jonkinlainen hippimäisen vapauden ja rentouden symboli. Ostin kesällä myös laskuvarjokankaisen riippukeinun, jonka kanssa kuljin kaupunkiluonnossa. Itselleni sen hankintaa edelsi pelkojen ja häpeän kanssa työskentely. Jollekin riippukeinun hankinta ja sen kanssa minne vaan meneminen ei ole mikään iso juttu ja häntä varmaan ihmetyttää isosti minun kokemani. Jouduin myöntämään itselleni, etten ollut uskaltanut hankkia oikeaa riippukeinua, koska pelkäsin, etten osaisi sitä ripustaa ja pelkäsin myös kysyä siihen apua, ettei minua pidettäisi tyhmänä. Pelot jotka olivat kasvaneet pienestä isoiksi jättiläisiksi itselleni ohjasivat ja rajoittivat elämääni. Enkä näiden vallassa antanut itselleni kokonaisvaltaista lupaa kokea vapautta ja rentoutta.

Kunnes kävimme ystävän kanssa viikonloppureissussa luonnossa ja hänellä oli riippukeinut mukana. Hän näytti minulle, ettei keinun ripustaminen ollut sen kummoisampi juttu eikä hän yhtään kyseenalaistanut osaamattomuuttani. Tajusin sisälläni olevan tyhmyydenpelon, joka tulee suoraan lapsuudestani. Sain reissussa myöntää turvallisesti puutteitani ystävälleni ja ne otettiin lempeydellä vastaan. Minut hyväksyttiin juuri sellaisena kuin olen. Kuinka parantavaa!

Turvattomuuden juuret ovat yleensä syvällä lapsuudessa

Olen huomannut, että minulla on ollut ikäni valtavan suuri turvattomuuden tunne. Se johtaa juurensa vauva-aikaani, jolloin äitini on sairastunut ja joutunut useaksi kuukaudeksi sairaalahoitoon. Olen saanut siitä ensimmäisen hylkäämisen kokemuksen. Kiintymyssuhdemallikseni on lapsuuden perheessäni muodostunut ristiriitainen kiintymyssuhde enkä koe, että omilla vanhemmillanikaan on turvallista kiintymyssuhdemallia omasta lapsuudestaan. Itse asiassa olen kuullut, että turvattomat kiintymyssuhdemallit ovat ylipäätään yleisempiä kuin turvalliset.

Elämä on tarjonnut kokemuksia joista on syntynyt paljon turvattomuuden kokemuksia. Niitä kokemuksia elämä tarjoaa ihan jokaiselle ja ihmiset reagoivat niihin oman temperamenttinsa, persoonansa, kiintymysmallinsa ja resilienssinsä mukaan. Minä olen elämäni aikana kovettanut itseäni, mennyt ja tehnyt paljon asioita ”ei tunnu missään” asenteella ja sillä tavalla toimien valehdellut itselleni. Toimimalla itseäni ja oikeita tunteitani vastaan olen, vahvan kärjistetysti mutta totuudellisesti sanoen, ollut väkivaltainen itseäni kohtaan. Enemmän sisäistä turvaa kokeva tai ylipäätään erilaiset sisäiset uskomukset ja selviytymismallit saanut ihminen toimisi aivan toisella tavalla kuvailemassani riippukeinu-asiassa. Hänelle ei olisi juttu eikä mikään pyytää apua tai myöntää puutteitaan. Hänen sisäinen ohjauksensa voisi lähteä kokemuksesta, että on arvokas ja arvostettu vaikka tapahtuisi mitä.

Oman turvattomuuden tajunnan ja traumatietoisuuden lisääntymisen kautta näen koko maailman nykyään kovin erilaisin silmälasein kuin aiemmin. Näen kuinka suuri osa ihmisistä elää jonkinasteisessa sisäisessä turvattomuudessa ja pelossa ja kuinka nämä kulkevat sukupolvelta toiselle taakkakertymänä. Ymmärrän itseäni myös paremmin ja näen kuinka juuri se valtavan iso turvattomuus ja siihen kietoutuneet väärät uskomukset ovat ohjanneet elämääni aina. Kuinka se on esimerkiksi saanut minut ottamaan hurjasti vastuuta ja kontrolloimaan elämääni; sekä omaa tekemistäni että muiden toimintaa. Kontrolli ja vaativuus ovat olleet ja edelleen jossain määrin ovat itselleni selviytymiskeino. Olen myös kieltänyt itsessä olevaa perfektionismia ja kontrollia, vertaillut itseäni raffimpiin keisseihin, ettei mulla nyt mitään kun kato tota toista. Vaarallista itsepetosta.

Kontrollin lisäksi on minulla ollut erilaisia ja eriasteisia riippuvuuksia. Olen polttanut tupakkaa, alkoholi oli ainakin päälle kolmekymppiseksi reippaassa määrin kuvioissa viikonloppuviihteenä, olihan se täysi normi ystäväpiirissäni silloin. Olen myös tiedostanut ja myöntänyt itselleni olevani läheisriippuvainen. Tule lähelle-mene pois malli (josta Irene Kristeri kirjoittaa saman nimisessä kirjassaan) on tuttuakin tutumpaa touhua. Nykyään en polta enkä juurikaan juo. En shoppaa kunnes droppaan, en ole koukuttunut pelimaailmassa mutta olen kyllä auttamattomasti jossain määrin addiktoitunut someen, podcastien kuunteluun, kylmään veteen ja ajoittain kaveeraan sokeririippuvuuden kanssa myös. Olen siinä määrin siunattu ollut elämässäni, että olen aina onnistunut pitämään jollain lailla itseni totaalisesta elämäntuhosta poissa. Sen sijaan on itsetuhoisuuteni ollut hienovaraisempaa, pinnan alla kytevämpää. Uupumukseen itsensä vieminen työelämässä kahteen otteeseen ei kuitenkaan taida olla järin terve tapa toimia.

Olen auttamisenhalusta ja myös rajattomuuttani ottanut helposti toisten murheita kannettavakseni ja kokenut velvollisuudekseni auttaa muita, usein jopa itseni harmiksi asti. Olen kiinnittänyt huomiota toisten asioihin enemmän ettei tarvitsisisi huolehtia omista haittaavista malleista ja tämä on toteutunut hyvin hakeutuessa ammattiin sosiaalialalle. Sosiaali- ja terveysalaa voisi kai kärjistetysti kutsuakin läheisriippuvaisten leikkikentäksi. On paljon helpompi huolehtia toisista kuin omasta itsestään. Itseä syrjään laittaen, toisiin keskittyen sisäinen viha kytee koko ajan, ruokkii sisäistä tyytymättömyyttä joka taas ruokkii fyysisiä ja psyykkisiä sairauksia. Ja nämä voidaan yhdistää lapsuuden turvattomuuden tunteeseen. Gabor Maté puhuu tästä keskustellessaan aiheesta When the body says no. 

Kontrolli voi olla turvattomalla ihmisellä joko liiallista tai kokonaan puuttuvaa. Itse olen ainakin tilanteista ja vuorovaikutuksesta riippuen seilannut kummankin ääripään väliä. Joskus aivan altavastaajana ja toisinaan itse ylikontrolloivassa mallissa ja silloin tällöin myös jotain sillä välimaastolla.

Opettaako aikuinen lapselle elämästä vaiko lapsi aikuiselle?

Opetellessani ymmärtämään omia toimintamallejani sekä kohtaamaan omia vaikeita tunteitani ja olojani olen paljon tutkinut mistä omat reaktioni oikein tulevat ja miksi. Omaan lapsuuteen kurkkaaminen on välttämättömän tärkeää matkalla kokonaiseksi. Perhekonstellaation avulla lapsuuden perheen ja suvun dynamiikkaan tutustuminen on ollut itselleni kovin silmiä avaavaa.

Sisäisen lapsen kanssa työskentely on ollut ensiarvoisen tärkeää oman sisäisen turvan vahvistumiseksi. Sisäisen lapsen, teinin ja aikuisen välinen vuorovaikutus on ollut tärkeää tarkasteltavaa itselleni. Läheisriippuvaisten käytöstä kuvataaan aikuisen lapsen käytökseksi, koska lapsuuden turvattomat mallit estävät täydelliseen aikuisuuteen kasvun. Näiden asioiden tarkastelu on ottanut paljon aikaa ja vaatinut isoa motivaatiota. Minulle iso motivaatio on ollut itseni ja lapseni välinen suhde. Ymmärryksen luominen välillemme niin, että pystyn katkaisemaan oman sukuni epäterveen kaavan jatkumisen. Kaavan, jonka olemassaolon näkeminen, tiedostaminen ja hyväksyminen on ollut kenties se vaikein ja pitkäaikaisin asia elämässäni. Tulinhan kuitenkin niinsanotusta hyvästä lapsuudenperheestä, jossa taloudellinen turva oli hyvässä määrin olemassa eivätkä vanhemmat olleet eronneet. Perheen sisäistä dynamiikkaa ei kukaan halunnut nähdä.

Lapseni on ollut minulle suuri opettaja, guru joka haastoi minua kohtaamaan oman valheellisuuteni ja kaiken kipeän sisälläni. Häntä avusti tehtävässään hyvällä menestyksellä isänsä. Kauan pidin vastarintaa kunnes minun ja ex-kumppanin välillä kyteneet käsittelemättömät asiat räjäyttivät tilanteen lopulta. Ilmeisesti tarvitsimme raskaimman kautta kokemuksen, jästit eivät helpolla luovuta.

Voisihan tilanne toki olla toisinkin. Jos lapseni ei olisi vahvatahtoinen, olisi hän alistunut reagoimattomaksi aikusten vallan alla. Jos minulla ei olisi valtava tarve totuuden kohtaamiselle ja kutsu ymmärtää lasta syvemmin kiintymyskeskeisen vanhemmuuden kautta, olisin jatkanut lapsuudesta tuttua alistamisen ja häpeällä kasvattamisen linjaa oikeuttaen omaa toimintaani ja pitäen lasta virheellisenä. Jos lapsen isä ei olisi rehellinen ja myös totuuden puolella, olisi hänkin antanut jatkaa omien malliensa vaikuttamista lapseen.

Monet epäterveet toimintamallit lasten kasvatuksessa eivät ole mitenkään näkymättömiä perheissä ympäri maailman. Näistä voi mainita tunteiden tukahduttamisen, lasten ”vaikeiden” tunteiden hyväksymättömyyden, lasten rankaisemisen kun hän toiminnallaan saa vanhemmassa keinottomuuden, häpeän, pelon tai jonkin muun tunteen aktivoitumaan. Surullista mielestäni on, että ”perinteisessä kasvatuksessa” nämä ovat kuitenkin enemmän normeja kuin poikkeusta. Suurin osa ihmisistä kun kantaa turvattomuutta ja traumaa jonkinasteisena sisällään tiedostamatta ja tällä kasvatuksella jatkavat traumat kulkuaan eteenpäin.

Ongelmat on mahdollista läpielää tunteita kohtaamalla

Raskaina hetkinäni voidessani huonosti etsin ymmärrystä ja apua itselleni ja isolle reagoimiselleni. Silloin löysin muun muassa Väestöliiton toimittaman kirjan Äidin kielletyt tunteet, jossa on kerättynä äitien omakohtaisia kertomuksia raivosta, aggressiivisuudesta, uupumuksesta, häpeästä, välinpitämättömyydestä ja yksinäisyydestä. Kirjan tarkoituksena on toimia vertaistukena samoin kokeville äideille ja myös antaa ymmärrystä heidän läheisille sekä ammatiiauttajille ajatuksena, että avoimempi ja sallivampi keskusteluilmapiiri edistäisi perheiden hyvinvointia.

Tämän katkelman kirjasta olin kirjoittanut muistivihkooni puolitoista vuotta sitten, muistutukseksi ja ymmärrykseksi. Mielestäni tämä sopii tähän kohtaan hyvin avaamaan turvattomuuden lähtökohtia ja mitä tarvitsemme eheytyäksemme.

”Lapsi haastaa kontaktiin tarvitsevuudellaan. Usein lapsen tarvitsevuus osuu juuri siihen äidin (isän, oma lisäys, kirja kun on kirjoitettu äitien tunteista mutta nähdäkseni koskee molempia vanhempia samalla tavalla) historiaan liittyvään kipeään kohtaan omassa äiti- tai vanhempisuhteessa, joka liittyy mielikuvaan siitä, onko kontakti toiseen mahdollista. Jos oma äiti on ollut saatavilla, on se lisännyt turvallisuuden, luottamuksen ja jatkuvuuden tunteita. Jos taas ihminen ei ole kokenut olevansa vanhemmilleen riittävä ja rakkauden arvoinen, hän ei ole päässyt harjoittelemaan kontaktissa oloa sellaisena kuin ihan oikeasti on, vaan ainoastaan jossain roolissa, jonka kautta hän on tullut ainakin jotenkuten vanhempien hyväksymäksi. Tällöin on vaara, että hän jatkaa aikuisena näissä tutuissa rooleissa, jotka ovat jo lapsena peittäneet oman minuuden. Monet oireilevat silloin masennuksella, sisään tai ulospäin suuntautuvalla vihalla tai etäisyyden pitämisellä muihin. Tietoisella tasolla he haluavat ehkä kontaktiin mutta tunnetasolla kaikki itsessä sotii vastaan.

On tärkeää antaa itselle aikaa kokea tunteet. Tunteiden nimeäminen on avaavaa mutta tunteiden läpieläminen auttaa siirtymään eteenpäin. Silloin mahdollistuu vastuunotto toisten syyttelyn sijaan. Omien keskeneräisten tunnekokemusten muistaminen ja jakaminen on kipeää ja vaatii hyvin turvallisen suhteen läheiseen tai ammatti-ihmiseen, mutta se on samalla hyvin helpottavaa ja itseä eheyttävää.

Itsen kanssa tehtävässä työssä on kyse tunteiden kuuntelemisesta, ei niiden hallinnasta. Tunteita ei voi hallita eikä niistä voi sopia. Tunteita syntyy koko ajan ja ne kertovat vain siitä, missä menen itseni kanssa, onko turvallista avautua vai onko turvatonta ja syytä suojautua todelliselta tai kuvitellulta uhkalta.”

Tunteiden kohtaaminen tosiaan on avainasemassa itsen eteenpäin menemisessä ja kasvamisessa kohti oikeaa aikuisuutta. Jos ei koe olevansa tarpeeksi turvassa kohdatakseen tunteita itsekseen, luotettava ja ymmärtävä terapia- tai ystävyyssuhde on silloin tuki johon hakeutua. Ja painotan luottamusta ja ymmärrystä, ne ovat lähtökohta sille, että avautumista ja eteenpäin menemistä voi tapahtua. Jos terapeutin ja asiakkaan väliltä puuttuu luottamus eikä asiakas koe tulevansa ymmärretyksi, ei eheytymistä voi tapahtua vaan päinvastoin se mahdollistaa uudelleentraumatisoitumista. Täten ei todellakaan ole aivan sama kenen luona käy terapiassa. Myöskin ystävyyssuhteet, joista puuttuu luottamus ja ymmärrys, ovat enemmän itselle harmiksi kuin hyödyksi.

Turvasuhteen luomista itsen kanssa voi edesauttaa esimerkiksi luonnossa oleilemalla, sisäinen lapsi-meditaatioilla, turvaa itselle tuovaa musiikkia kuuntelemalla, vastaanottamalla hoivaavaa kehoterapiaa, rakentamalla kotiin oman turvapesän (yksin tai ystävän kanssa), hakeutumalla naisten piireihin, taideterapeuttisin keinoin tapahtuvaan ryhmätoimintaan tai johonkin muuhun itse kokemansa turvallisen ohjaajan kanssa tapahtuvaan kurssi/ryhmätoimintaan.

Tästä linkistä pääset lukemaan Kaisa-Liisan hienon kirjoituksen sisäisestä lapsesta sisältäen meditaatioharjoituksen.

 

Voimauttavia syyspäiviä <3

 

Linkkejä aikaisempiin teksteihini, joissa minun äitiyden kielletyt tunteet käsittelyssä:

Äitiys – tunteiden vuoristorata

Kilariäidin tunnustuksia

Järjestä kohtaus! (Tarinaa vihasta ja häpeästä)

Tunteen kohtaaminen

 

Lisää kirjoittajalta Kirsikka / Pirtanauhaa ja piikkilankaa

Keskeneräisyyden harjoittelua bullet journalin avulla

Kaipaatko arkeesi lisää luovuutta, mutta koet olevasi kaukana siitä, mitä itse omalta...
Lue lisää

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.

This site uses Akismet to reduce spam. Learn how your comment data is processed.