Järjestä kohtaus! (Tarinaa vihasta ja häpeästä)

Olen vuosia sitten, aikana kauan ennen äidiksi tuloani, ostanut Teatterimuseossa vieraillessani kangaskassin jossa lukee Järjestä kohtaus. Vähänpä tiesin silloin, kuinka nappiin kassi näinä aikoina on kuvannut elämää hermojeni kanssa.

Yhtenä aamuna käsiini osui tuo musta kassi punaisella tekstillä, kun pakkasin materiaalikansiota Toimiva perhe-kurssille mukaani. Lähtövalmiina katsoin itseäni peilistä ja enimmäkseen häpeän mutta myös huvituksen sekaisin tuntein muistelin kulunutta viikkoa ja oikeastaan useampia kuluneita kuukausia.

Nimittäin kohtauksia on tullut järjestettyä. Pinnani on sanonut ping sadasosasekunnin aikana ja niissä hetkissä menen aivan liian helposti matelija-aivoihin eli taistele-pakene-moodiin. Kohtauksia on kodin, rappukäytävän ja lähiympäristön lisäksi tullut järjestettyä myös esimerkiksi lähistöää olevalla kauppakeskuksella mm. teatraalisesti takkeja lennätellen.

Elän suurimman osan ajasta yksinhuoltajana aivan ihanan mutta suhteellisen vilkkaan ja hyvin itsepäisen ison-pienen pojan kanssa. Mennyt vuosi on ollut itselleni hyvin rankka. Alkuvuodesta saatoin hautaan rakkaan mummini, joka on ollut elämässäni suurempi tukipilari kuin olin edes tunnustanut ja suru on läsnä aika ajoin vieläkin. Kaksi ja puoli vuotta sitten erosimme lapseni isän kanssa ja kun sen jälkeen uskaltauduin aloittamaan uuden parisuhteen, päättyi tämä lyhyehkö mutta intensiivinen suhde vuosi sitten yhdellä haavoittavalla tavalla. Vastapuolen vetäytymisen ja puhumattomuuden jälkeen oli yli puolen vuoden suhde taputeltu whats app-viestillä.

Kirjoitin viime kesänä otsikolla ”Kilariäidin tunnustuksia” itselleni arasta aiheesta eli raivoamisesta pojalleni. Olen tätä sisälläni olevaa raivoa ja vihaa joutunut kohtaamaan nyt enenevässä määrin arjessa lapsen kanssa ja tämän takia etsinyt apua itselleni. Olen sitä apua saanutkin, mutta auttamattoman hidasta on liikehdintä, kehitys ja kasvu ihmisenä.

Olen tarkkaillut kuukautisten esiintymistä ja joskus yhdistänyt raivojani PMS-oireiluun, mutta en voi hormoneille sysätä vastuuta vähintään kahden viikon välein esiintyvästä hermojen totaaliprakaamisesta. Ferritiini eli rautavarasto-arvoni paljastuivat myös todella alhaisiksi ja epäilenkin kärsineeni vuosikausia jo matalista rautavarastoista. Vaikka raudan vähyys aiheuttaa kaikenlaisia oireita (masennus, väsymys, heikotus, hermostuneisuus, keskittymiskyvyn puute, hajamielisyys, hengästyminen ja hengenahdistus vain osan mainitakseni) on ihminen kuitenkin niin monisyinen (psyko-fyysis-sosiaalinen ja hengellinen) otus, että kokonaisuuden ja kaikkien asioiden tarkkailu yhteen asiaan keskittymisen sijaan on itselleni ominaisempi tapa tutkailla asioita ja ihmistä ylipäätään.

Eli vaikka kuinka haluaisin syyttää esim. masennustani ja hermojen menetystäni rauta-vajeesta tai PMS:stä, olisi se aikamoinen pintaraapaisu itsestäni. Kun olen oikein rehellinen itselleni, tiedän etten loppupeleissä voi mitään tai ketään syyttää omista reaktioistani vaan minun on opeteltava kantamaan oma vastuuni. Itsestäni, lapsestani, uupumuksestani, masennuksestani, elämästäni. Näin kirjoitettuna se kuulostaa kovin järkeenkäyvältä ja jollain ihmeen lailla helpoltakin. Todellisuus = suureksi osaksi aivan kaikkea muuta, päättymätön ympyrä ja pään seinään hakkaaminen.

Suomalaisessa ympäristössä häpeä, syyllisyys ja toisiin vertailu tuntuvat istuvan todella tiukassa. Suuret tunnereaktiot ovat kaihdettuja, melkein tunnustamattomia. Niitä kyllä tapahtuu, mutta niistä ei puhuta eikä varsin tuntemattomille näytetä. Itse olen kärsinyt näiden tunteiden patoamisesta suuren osan elämääni ja tämän tajuaminen on saanut minut reagoimaan itselleni ominaisella tavalla eli kapinoimalla. Olen alkanut kapinoimaan tätä puhumattomuutta, reagoimattomuutta ja häpeää vastaan (tai tarkemmin ajatellen olen kapinoinut sisäisesti koko elämäni, mutta nyt uskallan sitä tehdä näkyvämmin). Koko tämä blogi on jollain lailla omaa kapinaani ja varjojeni tuomista valoon.

Älä jää yksin vaan hae apua ja vertaistukea

Kun itse olen eri paikoissa avautunut omasta kurjasta käytöksestä lapseni kanssa, olen kerta toisensa jälkeen saanut todeta kuinka sillä avautumisella saa toiset samanlaisia tuntemuksia kokevat ihmiset kertomaan omista tuntemuksistaan. Näin aito vertaiskohtaaminen pääsee toteutumaan. Itse kokeman häpeän, syyllisyyden ja pettymyksen määrä vähintään puolittuu kun taakkaa putoaa hartioilta eikä koekaan enään olevansa se ainoa kurjake-äiti, jonka lapsi auttaa pääsemään tuskallisella tavalla kiinni omiin vanhoihin tunnelukkoihin. Toisilta voi myös saada uutta näkökulmaa ja erilaisia keinoja kokeiltavaksi. Sekä yksin harvemmin muistaa huumorin olemassaolon.

Kohtauksia järjestävänä kilariäitinä olen viime aikoina ollut niin totaalisen väsynyt omaan käytökseeni, että haluan todella tehdä töitä päästääkseen irti vanhoista uskomuksista ja reagointimalleista. Olen saanut perhetyön lisäksi hoitokontaktin psykiatrian poliklinikalta ja tätä kautta on mahdollista hakeutua Kela-terapiaan. Olen myös ilmoittautunut mukaan Jari Koposen Vihatyö-kurssille. Väliin mietin, miksi halvatussa kaiken pitää mennä jotenkin niin vaikeimman kautta ja hitaasti, että meinaa usko totaalisesti loppua. Silloin yleensä silmäni osuvat keittiön seinälle laittamaani lainaukseen: ”Muutos ihmisessä tapahtuu aina kärsien, sillä hän on samaan aikaan sekä veistos että veistäjä”. En ole kirjannut ylös kuka tuon oivalluksen on sanut, mutta veikkaan Martti Lindqvistiä tai Tommy Hellsteniä. Toinen tärkeä muistutus, joka keittiön kaapista löytyy on ”Kun lapsi oireilee käytöksellään, suurenna rakkausannosta”. Joskus tämän näkeminen saa tilanteen takaisin raiteilleen.

Uskon ja tiedän, etten ole yksin tämän kipeän aiheen kanssa. Siksi haluankin painottaa avun hakemista aivan prioriteettina. Joitakin instansseja joita lähestyä on mm. Maria Akatemia, Omatila Espoossa, Jari Koponen (järjestää vihatyö-kursseja), terveyskeskuksien psykiatrinen sairaanhoitaja, lastensuojelun perhetyö ja Perheilona (ratkaisukeskeinen perhevalmentaja Vaasassa ja pk-seudulla).

Avun hakeminen voi olla hyvin vaikeaa, koska siinä syttyy vahvasti häpeän tunne. Yksin jääminen ja ongelman peitteleminen ei kuitenkaan apua tuo. Puhumalla avautuminen säikäyttää häpeää ja tekee siitä pienempää. Ymmärretyksi tuleminen ilman arvostelua on tärkeää, itsesättimistä tulee varmasti ihan tarpeeksi tehtyä. Siksi haluan todella kannustaa ihmisiä kohtaamaan ja nitistämään häpeää hakemalla apua. Kuten viisas perhetyöntekijäni minulle sanoi, ainoa keino lannistaa häpeä on menemällä sen läpi. Ja niinhän se on, ei se maton alla tai kaapissa mihinkään häviä.

Mitä voi kokeilla kotona tunteiden ylilyöntiin

Sain psykiatrian poliklinikan lääkäriltä keinoja, joilla voidaan muuttaa kehon toimintaa ja vähentää äärimmäisiä tunnetiloja nopeasti (jos on samanlainen kuumakalle kuin itse olen toisinaan). Näitä kutsutaan TIPP metodeiksi (T = temperature, I = intense exercise, P = paced breathing, P = paired muscle relaxation) ja kannustan kokeilemaan näitä kun kiukku ja raivo nostaa päätään.

T              Kasvojen lämpötilan muuttaminen kylmällä vedellä (nopea rauhoittuminen)

~ Pidätä hengitystä, laita kasvosi kylmään veteen tai pidä jotain kylmää silmiesi ja poskiesi

päällä, jatka 30 sekunnin ajan

I               Intensiivinen liikunta

~ Tee jotain intensiivistä liikuntamuotoa, vaikka vain hetken ajan. Kuluta energiavarastoja

juoksemalla, kävelemällä nopeasti, hyppimällä, nostelemalla painoja tms.

P              Rytmitetty hengitys (hengitystä hidastamalla)

~ Hengitä syvään vatsaan asti

~ Hidasta sisään ja uloshengityksesi rytmiä selvästi (noin 5-6 hengityskierrosta minuutissa)

~ Hengitä ulos hitaammin kuin sisään (esim. 5 sekuntia sisään ja 7 sekuntia ulos)

P             Parittainen lihasrentoutus  (lihasrentoutuksen yhdistäminen uloshengitykseen rauhoitumiseksi)

~ Hengittäessäsi syvälle vatsaan jännitä samalla lihakset

~ Kiinnitä huomio kehon jännitykseen

~ Uloshengityksellä sano hiljaa mielessäsi tai ääneen ”rentoudu”

~ Päästä lihasjännitys

~ Huomaa ero kehossasi

Näiden muistaminen ja opetteleminen voi ottaa oman aikansa mutta ei kannata silti heti tyrmätä. Itse olen kokenut nämä metodit haasteellisiksi arjessa kaksin lapsen kanssa ja olen joutunut opettelemaan myös tosi paljon sanoittamista lapselle tilanteissa, missä kiukku nousee. Minä viestein olen kertonut, kun hän esim. ei kuuntele mitä sanon ja pue vaatteita päälle, kun pitäisi jo päästä lähtemään, kerron sen nostavan itsessäni ärsyyntymistä ja suuttumusta. Tai olen sanoittanut, että nyt olen todella vihainen ja tarvitsen omaa aikaa, jolloin olen mennyt ilmanyrkkeilemään vihaa pois vaatekomeroon. Itse koenkin kaksi ensimmäistä keinoa jollain lailla toimiviksi itselleni mutta niiden juurruttaminen ja sopeuttaminen omaan arkeen on vielä vaiheessa.

Lapsen kanssa tärkeintä onkin oman toiminnan sanoittaminen lapselle (olen nyt tosi vihainen ja sen takia huudan / paiskon ovia tms.) ja anteeksipyyntö jälkikäteen. Koska vaikka syy saattaa näyttäytyä, että se olisi lapsesta johtuvaa, johtuu se pohjimmiltaan aina aikuisen omasta pahasta olosta, tunnelukoista, masennuksesta tms. jotka lapsi kipeästi triggeröi pintaan. Anteeksi pyytämällä lapsi saa osoituksen, että käytös, mihin vanhempi ajautuu ei ole oikea ja suotava tapa vaan väsymyksessä ja ongelmissa se mihin ajaudutaan ja ettei se ole lapsen syytä. Jotta lapsi voi ymmärtää myös oman toimintansa vaikutusta (jos lapsi esimerkiksi lyö) on lapselle tärkeää sanoittaa, jos vanhempi on toiminut väärin, ettei lapsi ala pitää väärin toimimista normaliteettinä. Anteeksi pyytämisellä osoittaa lapselle myös sen, että vanhempi ei ole täydellinen vaan virheitä tekevä ja molemmat ovat oppimassa ja opettamassa toisia tässä elämän hyrskynmyrskyssä. Mistä ne lapset oppisivat anteeksi pyytämistä ja elämää ylipäätään jos ei vanhempien esimerkistä.

Toivon voimaa, pidempää pinnaa, anteeksi antamista ja lempeyttä itselle takapakeissa ja myös huumoria kiperiin tilanteisiin  erityisesti kaikkiin kohtauksia järjestäviin ja mutta myös niitä järjestämättömiin lapsiperheisiin <3

 

Ps. On kunnioitettavaa, että aihetta eli äidin raivoa käsitellään enenevässä määrin mediassa mutta esimerkiksi tämä Kodin Kuvalehden artikkeli saa koko jutun kuulostamaan hiukan liian simppeliltä. ”Raivosin, satutin, käyttäydyin kohtuuttomasti ja zädäm, vertaisryhmään meno muutti koko elämäni enkä sen jälkeen ole raivonnut”. Oma ja vertaisryhmäni kokemus saman instanssin Demeter-ryhmästä on jotain aivan muuta. Ryhmässä asia aukesi ja sen käsittely alkoi. Vertaisryhmään meno ei välttämättä ole kaiken pelastava autuus vaan herättävää, itseymmärrystä lisäävää ja työstämistä eteenpäin kuljettavaa tapahtumaa. Jokaisella meillä on oma tiemme oivallukseen ja asioiden käsittelyyn. Yhtä oikeaa keinoa ei ole olemassa, ei yhtään minkään suhteen. Mutta apua on tarjolla ja yksin ei tule jäädä.