Kilariäidin tunnustuksia
Olen ollut äitinä kohta 3 vuotta ja 9 kuukautta. Vuoden ja muutaman kuukauden sen päälle olen hermostunut pojalleni. Vähän yli kaksi ja puolivuotiaaksi hän sai kasvaa ilman, että hänen tekemisensä ja tekemättä jättämisensä saivat minua korottamaan ääntäni tai menettämään malttiani. Lapsen isä kyllä sai hermoni kiristymään. Puhumattomuudellaan, reagoimattomuudellaan, yhteydettömyydellään hän sai kiukkuani nousemaan ja siinä sitten räpiköimme reagoinnin ja reagoimattomuuden kierteessä. Minä ulospäin suuntautuneen ja hän sisäänpäin kääntyneen aggression kanssa. Kunnes erosimme.
Minua on elämäni aikana syyllistetty voimakkaasta temperamentista ja reagoimisestani ihan tarpeeksi. Olen väsynyt kokemaan häpeää ja huonommuuden tunnetta sen takia, että menetän malttini ja kiihdyn nollasta sataan lyhyessä ajassa. Tai siitä, että minun on hankala rauhoittaa itseäni kiukun hetkellä. Olen todella, todella väsynyt siihen. Toinen asia johon olen väsynyt, on syyllistäminen siitä, etten ole jatkuvasti tasainen ihminen. En olekaan, eikä minun kuulu täysin ollakaan sitä. Olen nainen, kuun lapsi, jatkuvasti muuttuva, epätäydellinen ja keskeneräinen. Tunteet vaikuttavat elämääni, niin hyvässä kuin pahassakin.
Remember this girl, you are half the sea.
No one ever asks
the ocean to quiet her storm,
so why do you keep
apologizing yours.
-pavana
Tietenkään mikään ei tuo minulle oikeutusta hermostua ja raivota lapselleni mistään asiasta, mutta niin vain pääsee välillä käymään. Enkä minä ole ainoa vanhempi joka niin tekee. Myytti aina lempeästä, herttaisesta äidistä istuu hyvin tiukassa. Kaikilla äideillä ei kuitenkaan ole lehmän hermoja, niitä jotka sinne äitiyspakkaukseen pitäisi myöskin pakata lapsen tahtoikänä viimeistään käyttöönottoa odottelemaan. Minulla on hermot, jotka venyvät, mutta napsahtavat sitten äärimmilleen pingottuneina ja joskus minut itsenikin yllättäen.
Kun kiukustun, vaatii se lämmittelyä. Huomaan, että ainakin liika kiltteily ja vaikeus tuoda omaa mielipidettä julki, luovat itselleni sisäistä painetta. En kuitenkaan ”räjähtele” ihan kenelle vaan; mitä läheisempi ihmissuhde, sitä takuuvarmemmat maltinmenetykset. Lapseni kanssa hermot kiristyvät yleensä kiiretilanteissa, väsymyksessä ja pitkällisen vänkäämisen tuloksena. Kun koen, että hän käytöksellään vähättelee minua. Olemme ajautuneet toisinaan toistuviin taisteluasemiin, joiden purkamiseksi olen hakenut apua. Ja sekös vaikeaa on ollutkin. Minä, joka joskus kuvittelin tietäväni hyvin paljon lasten kasvatuksesta alaa opiskelleena ja päiväkodissa työskennelleenä, olen joutunut hakemaan apua, koska en pärjää oman lapseni kanssa. Minä, joka kuvittelin, etten ainakaan KOSKAAN IKINÄ käyttäydy samalla tavalla kuin isäni tai äitini, löydän itseni toisinaan raivostumassa ja toisinaan liikaa kiltteilevänä lapselleni. Voiko nolompaa olla?!?
Aikamoista nöyrtymistä olen joutunut läpikäymään, mutta tässä sen nyt kehtaan jopa julkisesti tunnustaa. MINÄ TARVITSEN APUA. Enää en pärjää itse etsimäni tiedon tai perheneuvolan turvin. Lastensuojelun perhetyö rientää vihdoin aloittamaan työskentelyn kanssamme ensi viikolla. Lapseni ei mitä luultavammin tule muistamaan kilaritonta äitiään varhaisvuosiltansa, yleensä lapsen muisti palaa noin kolmen vuoden ikään ensimmäisissä muistoissaan. Kun mietin hermostumisiani asioista, jotka jälkikäteen ovat todella kärpäsenkakan kokoisia, mutta jotka ovat saaneet aikaan suurtakin suuremman tunnereaktion, olen todella surullinen. En haluaisi olla se raivotar lapselleni. Enkä tietenkään kenellekään. Siitä syystä olen hakenut apua. Haluan toimia paremmin, haluan pureutua ongelman ytimeen ja korjata vuorovaikutuskaavaamme.
Ihmissuhteet tuntuvat olevan minulle todella haastava asia tässä elämässä. Minuun tutustuvat näkevät pinnan; iloisen, välittävän ja pirteän ihmisen. Se on yksi osa minua. Siihen osaan on helppo tykästyä. Siitä osasta itseäni tykkään minä itsestänikin eniten. Mutta kuten kaikilla ihmisillä, on minulla olemassa myös varjopuoleni, nuo synkät ja ei niin helposti nieleskeltävät osat.
Hyvin pitkään kielsin itseltäni omat varjoni. En halunnut nähdä niitä ja voin pahoin aina, kun joku tai jokin sai minussa tunteen niiden olemassaolosta. Alkuun, kun aloin tunnistaa varjojani enemmän, oli niiden tunnustaminen kuitenkin hyvin vaikeaa. Pikkuhiljaa olen tehnyt työtä varjojen tunnustamisenkin kanssa, edes itselle ja muutamalle läheiselle ihmiselle niiden valoon tuominen on ollut vapauttavaa. Silti, työskentely jatkuu. Todelliseen vapautumiseen, itseni ymmärtämiseen ja kokonaisvaltaiseen hyväksymiseen sekä rakastamiseen on vielä matkaa.
Varjot vaivaavat niin pitkään kun ne saavat pälyillä pimeissä nurkissa. Tästä syystä aloitan varjojeni julkisen valoon tuomisen. Samalla se on minun matkaa kohti armollisuutta itseäni kohtaan.
Ps. Uudeksi avuksi matkalleni löysin Tara Langen kirjan Äitipeli. Suosittelen suurella sydämellä <3′
