Tönäisy ja paratiisi

 

Pöks, vain kuului, kun hetki sitten 2-vuotta täyttänyt poikani tönäisi tänään ikäistään lasta. Se ei tapahtunut kiukun inspiroimana, vaan enemmänkin pienen show-miehen melkein.

Jos lapseni olisi sarjakuvahahmo, hänen yläpuolelleen olisi ilmestynyt ajatuskupla ja sen sisällä olisi ollut teksti. Äiti, minä voin tehdä näin, koska silloin sinä juokset äkkiä luokseni ja se on minusta huvittavaa. HIH HIH HIH, siinä vielä lukisi näyttävästi.

Tämän teki minun pieni poikani, jonka kanssa koen elämäni näteimpiä, liikuttavimpia ja kauneimpia hetkiä jatkuvasti. Hänen, joka halailee ja pussailee minua silmät kimaltaen varpaisiin ja nenälle. Pieni ihminen, jonka päivittäiseen “perusläppään” kuuluu luetella ikäisiään pikkuihmisiä ja myös aikuisia kuvaillen heitä ihaniksi ja sopoiksi (söpöiksi).

Pieni rakkaani huolestuu jos jossain itkee vauva ja pyytää minua laulamaan hänelle tai halimaan, sekä antamaan pusuja. Äiti ota vauva syliin, hän ohjaa minua katse täynnä empatiaa ja ihmetystä. Poikani osaa tuntea myötätuntoa ja lisäksi hän on hauska, sekä fiksu pieni maailman asukas.

Eräällä tavalla tuntuisi helpottavalta, että voisin heittää tekstin kaksi alkukappaletta esimerkiksi juhannuskokkoon ja jatkaa hehkutusta. Siitä huolimatta poikani tönäisi toista poikaa ja aina toisinaan inspiroituu toimimaan näin, vaikka usein leikkiikin rennosti, sekä äidin näkökulmasta “helposti”.

 

Toisaalta se, että poikani pöks-ääniä sisältävää käyttäytymistä ei voi erityisesti hehkuttaa, taitaa olla tieni paratiisiin. Minussa, kuten pojassanikin on monta puolta ja yksi niistä on eräissä tilanteissa miellyttäjä. En ole koskaan pitänyt tuon sanan mausta ja aikaisemmin sylkäisin sen suustani pois ennen, kuin se ehti tulla äänenä ulos sieltä.

En ole tullut sen puoleni kanssa toimeen ollenkaan, joka haluaa, että ihan kaikilla on kaikki koko ajan hyvin. Tai suomeksi sanottuna, en ole halunnut kohdata sitä puolta itsessäni. Silti jokin osa minussa aktivoituu tietyissä tilanteissa ja pelkää kovasti loukata toisia. Se pelkää, että olen aiheuttanut mielipahaa tai surua. Se ei halua tulla dumpatuksi tai puhtaalla suomen kielellä ilmaistuna hylätyksi.

Tästä huolimatta elämässä ei voi välttyä virheiltä, eikä toisaalta dumpatuksi tulemiselta. Tämä tällainen lause se vasta on tuntunut ärsyttävältä (pelottavalta), vaikka en ole sitä aina itselleni pystynyt myöntämään. Minähän olen oikea mäntymetsien kuningatar ja annan totuuden kaikua kallioiden seinissä. Olen reilu, rehellinen ja aito, vai olenko? En aina.

Joskus pelkään ja pelkään ja pelkään. Pelkään niin kovasti jonkun ihmisen loukkaantumista, kiukkua ja jopa surua, että keskitän valtavasti energiaa sen välttämiseen. Tällöin elämäni aivan, kuin seisahtuu ja pysähtyy paikoilleen. Se ei virtaa ja liiku, koska pelkoni pitää sitä jähmettyneenä. Se ei anna asioiden tapahtua ja hienojen opetuksien liukua porteista sisään, koska se voi loukata toisia.

Se, että poikani saattaa tönäistä toista lasta on miellyttäjälle, kuin muurahaispesässä kierimistä alasti. Nipistelevää, polttelevaa ja epämukavaa päästä varpaisiin. OK, halusin vähän dramatisoida ilmaisuani, mutta ymmärrät kuitenkin, mitä tarkoitan. Toisen lapsen äiti saattaa suuttua, poika voi pahoittaa mielensä ja saatan vaikuttaa superhirviö-äidiltä. Katto saattaa pudota niskaan ja kaikki voi räjähtää.

“Pahinta” on se, että en voi täysin kontrolloida poikaani, koska hän ei yritä miellyttää ketään. Hän on täällä oppimassa ja elää hyvin monelle lapselle ikäänsä nähden tyypillistä kehitysvaihetta läpi. Hänen kuuluu vain olla olemassa ja toimia parhaan kykynsä mukaan. Hän ei ole hyvä, eikä paha. Hän vain on ja tekee sen, minkä osaa.

Minun tehtäväni on ilman muuta asettaa hänelle turvalliset, lujan lempeät ja terveet rajat. En siis missään olosuhteissa hyväksy tietenkään toisen satuttamista ja puutun siihen aina. Tämä ei ole uutinen, vaan se, että olen matkalla paratiisiin.

Rakas poikani pakottaa minut tilanteisiin, joita en voi vältellä. Hän on tietämättään sinut keskeneräisyytensä kanssa, eikä anna minullekaan armoa. Hän opettaa minua hyväksymään ihmisyyden kaikki puolet, jonka tietenkin täytyy tapahtua ensimmäiseksi sisälläni.

Aikaisemmin olen voinut hillitä itseäni ja säädellä tilanteita pelkojeni noustessa niin, etten aiheuta reaktioita toisissa. Nyt sitä mahdollisuutta ei enää ole, joten voin joko kärsiä (vastustaa) tai, vain pikku hiljaa luovuttaa. Saan mahdollisuuden antaa oman tunteeni nousta pintaan turvallisesti ja taistelematta vastaan. Voin myös hyväksyä toisessa ihmisessä nousevan tunteen ja antaa hänelle vastuun siitä.

Se tunne, että minä riitän tällaisena ja olen ihana äiti, sekä juuri oikeanlainen kaunis ihminen. Se on se, joka vahvistuu koko ajan. Se ei riipu enää niin paljon ulkoisista tapahtumista ja antaa minulle jatkuvasti lisää tilaa, vain olla ja hengittää. Se on paratiisi ja se on rauha myrskyn keskellä. Mitä enemmän luotan siihen, sitä enemmän voin jakaa sitä myös pojalleni.

Tätä tietä kuljen omaan tahtiini rakkaudenkipinät kannoillani. Ihanaa, kippeetä ja kaunista, niin se, vain on. Elämä. Pöks.

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

Lisää kirjoittajalta Ihanaa ja kippeetä-Täydellinen mama/Lotta-Leena Vornanen

Pelosta takaisin kehoon

Illan varjot laskeutuvat ympärilleni ja se on herkkua alitajunnalleni. Hämärä ja hiljaisuus...
Lue lisää

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.

This site uses Akismet to reduce spam. Learn how your comment data is processed.