Lopetetaan häpeän kulttuuri – aika olla aito
Kamppailen usein sisäisesti sen kanssa uskallanko tulla näkyväksi sellaisena kuin olen vai pysynkö piilossa omassa turvallisessa kuoressani. Olin lapsena villi ja jopa nautin huomiosta, mutta jo nuorena tämä piirre alkoi katoamaan ja aloin hävetä esillä olemista. Olin saanut kuulla monesti siitä, kuinka huomionhakuinen olen ja tämä alkoi kasvattamaan häpeää sisälläni. Koulussa minua alettiin kiusaamaan, mikä entisestään kasvatti häpeää ja sain jatkuvasti kuulla, miten vääränlainen olen. Tämä vaikutti syvästi identiteettiini ja teki minusta todella epävarman ja itseäni häpeävän ihmisen.
Myöhemmin teini-iässä tämä kaikki kärjistyi ja aloin kärsimään sosiaalisten tilanteiden pelosta. Tilanteet missä vähänkään jouduin olemaan huomion kohteena saivat minut paniikkiin ja halusin paeta kaikkia niitä tilanteita. Pahin pelkoni oli ns. paljastua tämän pelkoni kanssa ja elin jatkuvassa ahdistuksessa. Sosiaalisten tilanteiden pelko on yllättävän yleinen ja varsinkin meillä suomalaisilla sitä on paljon. Meidät suorastaan kasvatetaan häpeämään itsensä korostamista. Pitäisi olla mahdollisimman hillitty, huomaamaton ja pitää mahdollisimman vähän ääntä itsestään.
Kulttuurissamme on tyypillistä, että syvimmät tunteet ja herkkyys yritetään pilottaa pärjäävyyden alle ja tavoitteena on olla mahdollisimman itsenäisesti pärjäävä. Avun pyytäminen ja herkkyys nähdään heikkoutena.
Olen ylittänyt itseni lukemattomia kertoja, mutta edelleen kärsin esillä olemisen pelosta. Edelleen tietyt tilanteet saattavat laukaista pelot päälle ja olen taas samanlainen pelokas ja arka pikku tyttö, kuin silloin nuorempana. Pelkään edelleen tulla näkyväksi aitona itsenäni. Olisi paljon turvallisempaa vain olla mahdollisimman myötäilevä ja näkymätön. Olla tekemättä itsestään numeroa ja olla tuomatta esille omaa erilaisuuttaan ja omaa herkkyyttään.
Mutta se ero, mikä minussa on verrattuna tuohon nuoruuden pelokkaaseen tyttöön, on se, etten enää oikein usko ajatuksiani. Tiedän, että ajatukset ovat vain ajatuksia, eivätkä totuus. Nämä ajatukset ovat opittuja ja tulleet jostain ulkopuoleltani, ne eivät ole minusta lähtöisin. Ilman ympäristön vaikutuksia, ajatukseni olisivat edelleen sen lapsen, joka rakasti vain olla oma itsensä eikä osannut kuvitellakaan, että hänessä on jotain vikaa.
Nyt taaksepäin katsoessani, olen kiitollinen, että olen jaksanut ja kyennyt yhä uudelleen mennä pelkojani kohti. Olen myös kiitollinen ja etuoikeutettu siitä saamastani avusta, mitä olen saanut matkallani. Mutta todellisuudessa vaikein työ on tehtävä täysin itse. Pelkonsa on kohdattava ihan itse eikä siinä kukaan muu voi auttaa tai tehdä työtä puolesta.
Olen päättänyt kohdata nämä pelkoni ja häpeäni, vaikka se olisi kuinka haastavaa. Ajoittain kaadun polvilleni tämän pelon edessä, mutta ei ole muuta vaihtoehtoa. Haluan tutkia omia pelkojani silmästä silmään ja todella nähdä mitä siellä on. Tämä on myös sen näkemistä, että millaisessa kulttuurissa me elämme. Miten tämä pelko on myös meidän kaikkien yhteistä pelkoa ja miten paljon tämä meitä kaikkia yhdistää.
Viime aikoina on tutkittu ja kirjoitettu siitä, että kulttuurissamme on vahvaa kollektiivista häpeää ja tunnetaakkaa. Uskon, että pelkoni on pitkälti peräisin tuosta häpeäkulttuuristamme ja taakasta, mikä on siirtynyt sukupolvelta toiselle. Koen, että minulla ei ole muuta vaihtoehtoa kuin purkaa tuota taakkaa pois itseltäni ja tulevilta sukupolvilta. Eikä se tehtävä ole helppo, mutta se on tehtävä, jos haluan elää vapaana häpeästä, vapaasti sellaisena kuin olen.
Kukaan ei varmasti ole välttynyt näiltä peloilta eikä tältä kulttuurimme tunnetaakalta. Osalla meistä tämä taistelu on hieman näkyvämpää kuin toisilla, mutta uskon, että kaikilla on oma taakkansa kannettavanaan ja oma matkansa kuljettavanaan. Emme ehkä kulje samoja reittejä, mutta kuljemme silti tässä samassa maisemassa ja kollektiivisessa ilmapiirissä. Siltä ei oikein kukaan voi välttyä vaikka kuinka yrittäisi näitä asioita piilotella. Olemme myös kaikki osaltamme vastuussa siitä, että alamme muuttaa vanhoja vääristyneitä uskomuksia ja sukupolvelta toiselle jatkuvaa taakkaa.
Joten parasta, mitä voimme tehdä purkaaksemme näitä asioita on aidosti kohdata itsemme sekä oppia tunnistamaan mitä tunnemme ja näkemään mistä nämä tunteet tulevat. Oppia näyttämään avoimesti herkkyytemme ja lopettaa herkkyyden häpeäminen. Oppia myöntämään myös se, että olemme täällä yhdessä luomassa ilmapiiriä, missä elämme. Olemme kaikki vastuussa siitä, millaiseen maailmaan tulevat sukupolvet kasvavat.
Parasta mitä voimme tehdä on luoda turvan tunnetta ja yhteistä turvallista tilaa kaikille. Tilaa missä voimme olla herkkiä ja haavoittuvia. Siten pystymme päästämään irti kollektiivisesta tunnetaakasta, häpeästä ja tunteiden tukahduttamisesta. Meidän on löydettävä yhteys toisiimme ja nähtävä, että olemme kaikki samassa veneessä.
Se, että tulee nähdyksi ja hyväksytytyksi aidosti omana itsenään on parantavaa ja se on lopulta meidän jokaisen sisin toive ja tarve. Se, että rohkeasti uskaltaa olla oma itsensä on paras tapa sanoa peloilleen ja häpeälle suorat sanat, mutta me tarvitsemme myös turvaa muilta tämän tehdäksemme.
Toivon, että vihdoin alkaisimme normalisoimaan kaikkien tunteiden tuntemista emmekä enää jatkaisi tunteiden tukahduttamisen kulttuuria. Kovuuden ja pärjäämisen kulttuuria. Haluan, että vihdoin lopetamme itsemme piilottamisen ja häpeämisen emmekä enää ylläpidä näitä uskomuksia. Voisimmeko jättää häpeäkulttuurimme jo viime vuosisadalle ja siirtyä tähän päivään. Eikö olisi jo korkea aika?
