Itku, ahdistus ja pelko

Itku tuli, kun Venäjä hyökkäsi Ukrainaan. Itkun jälkeen seurasi ahdistus ja pelko. Sitten alkoi kummallinen, mutta minulle niin tuttu sijaistoiminta: jatkuva uutisten lukeminen ja niistä puhuminen, tilanteen analysointi ja järkiperäistäminen. Se on usein reaktioni, kun jotain järkyttävää tapahtuu. Tiedon hankinta ja analysointi, pakkomielteeksi asti, antaa näennäisen hallinnan tunteen, hetkeksi.

Uutiset ovat kuin huumetta, sillä niitä on pakko saada lisää. Ja mitä enemmän uutisia seuraa, sitä vaikeampaa on keskittyä mihinkään muuhun. Ensimmäinen ajatus herätessä on katsoa, mitä yön aikana on tapahtunut. Ahdistus kasvaa. Keho alkaa käydä ylikierroksilla, hermosto on jatkuvassa taistele-pakene-tilassa. Valmiina.

Ensimmäistä kertaa uutispätkät sotaa pakenevista ihmisistä saivat ajattelemaan, että voisin olla tuolla itsekin. Yhtäkkiä ei ollutkaan niitä toiseuden markkereita, mitä aina aiemmin on nähty: köyhiä, huonosti puettuja ihmisiä muovisine kasseineen jossain kaukana. Nyt oltiin Euroopassa, ja pakolaisnaiset näyttivät vedettävine matkalaukkuineen ja käsilaukkuineen kuin olisivat lomalle lähdössä. He näyttivät meiltä. Ei voinut olla ajattelematta, että voisin olla itsekin samassa tilanteessa.

Muuten olen pyrkinyt välttämään videomateriaalien katsomista. Voin katsoa suorana, mitä Sauli Niinistö ja Sanna Marin sanovat, mutta muuten luen uutiset mieluummin. En halua nähdä sodan kauhuja. Riittää, että luen niistä.

Uutispimento ja somelakko?

Nyt alkaa tuntua siltä, että uutisriippuvuus on pakko katkaista pian. Se luultavasti tarkoittaa, että joudun lopettamaan uutisten seuraamisen kohta kokonaan. Olen kokeillut sitä ennenkin. Uutisboikotti tekee hyvää.

Sama pitäisi tehdä somen kanssa. Olisi hyvä vain lopettaa kerta kaikkiaan sen seuraaminen ainakin joksikin aikaa. En voi kuitenkaan tehdä sitä nyt. Olen sopinut itkuretriitin pitämisestä parin viikon päästä, ja jotta se toteutuisi, sitä pitäisi markkinoida.

Se tuntuu hirveältä. Vaikka uskon, että nyt, jos koskaan, itkuretriitille ON tilausta, tuntuu todella vaikealta promota omaa toimintaa. Se tuntuu sydämettömältä.

En kuitenkaan auta Ukrainaa mitenkään sillä, jos lakkaan kokonaan tekemästä työtäni.

Sen sijaan voin auttaa järkyttyneitä, surullisia ja tilanteesta ahdistuneita ihmisiä purkamaan ja sanoittamaan tunteitaan ja itkemään niitä. Voin auttaa itkemään myös aiempien sukupolvien traumoja ulos.

Olen itse sukupolvea, joka kasvoi kylmän sodan varjossa aikuiseksi. Muistan ajan, jolloin elämää varjosti pelko ydinsodan syttymisestä. Vielä paremmin muistan, miten hienoa oli, kun Baltian maat itsenäistyivät, Berliinin muuri kaatui ja Neuvostoliitto hajosi. Viime päivinä on tullut mieleen, millainen sukupolvikokemus tämä on ollut. Ja toisaalta, millainen on 22-vuotiaan poikani sukupolvikokemus: ensin korona, nyt tämä. Vaikea myös ajatella, että vielä viime kesänä hän kävi jalkapalloturistina Pietarissa – tietoisena riskinä ja tuomisinaan korona, mutta muuten pitämässä hauskaa ystävällisessä naapurimaassa. Venäläiset jalkapallofanit ottivat suomalaiset fanit vastaan lämpimästi. On onnellista, että hän sai kokea, että tavalliset venäläiset eivät ole sama kuin valtion johto.

Itkuvirsien myötä olen alkanut viime aikoina ajatella myös entistä enemmän sukujuuriani äidin puolelta, evakoita Karjalan kannakselta. Itkuvirsissä on jotain niin ikiaikaista, että yhteys menneisiin sukupolviin tuntuu aukeavan automaattisesti. Venäjän hyökättyä Ukrainaan ei luonnollisestikaan ole kaukaa haettua rinnastaa sitä Talvisotaan, joten nyt asia tuli entistä enemmän ajankohtaiseksi. On syytäkin muistaa.

Retriitti Seilissä
Kuva: VisitSeili

Itkuretriitti Seilissä – kadotettujen sielujen saarella

Sain yllättäen mahdollisuuden järjestää koko viikonlopun itkuretriitin Seilin historiallisella saarella. Ajankohdaksi valikoitui vielä kevätpäiväntasauksen viikonloppu, ja perjantaina pääsisimme aloittamaan retriitin täyden kuun energioissa. Kaikki tuntui loksahtelevan kohdalleen täydellisesti!

Nyt vain kävi niin, että lamaannuin uutisista täysin, ja katkaisin tapahtuman markkinoinnin alkuunsa.  Retriitti on jo kahden viikon päästä, ja jos en saa sanaa pian leviämään tarpeeksi, se joudutaan peruuttamaan.  Silloin joutuisin tuottamaan pettymyksen jo ilmoittautuneille. Olisinkin todella kiitollinen kaikesta avusta: tykkää tai kommentoi somepostauksia, jaa tapahtumaa somessa tai  kutsu omia kavereitasi mukaan.

Seilin saari on ihan erityinen paikka.  Retriitti saaristossa olisi joka tapauksessa elämys, mutta tässä tapauksessa paikka on vielä  erityisen soveltuva itkuretriitille. Saaren menneisyys on täynnä koskettavia kohtaloita satojen vuosien ajalta.

1620-luvulta lähtien Turun saaristossa sijaitsevaan saareen karkotettiin spitaalisia loppuiäkseen, sillä toivoa paluusta ei ollut. Spitaalisten lisäksi saarelle sijoitettiin mielisairaita ja raihnaita. Myöhemmin Seiliin rakennettiin mielisairaala – mielisairaudeksi tosin riitti myös köyhyys, riettaus tai muu normeihin sopeutumattomuus. Vuodesta 1889 Seilin mielisairaalaan otettiin vain naisia. Mielisairaalan toiminta loppui vasta vuonna 1962. Sen jälkeen sairaalarakennuksessa on toiminut Turun yliopiston Saaristomeren tutkimuslaitos.

Harva Seilin saareen passitettu tuli koskaan takaisin. Spitaalisten joukossa saarelle joutui myös ihottumasta tai psoriasiksesta kärsiviä, joskus vain köyhiä. Mielisairaalastakin oli harvinaista päästä pois.

Nyt meillä olisi mahdollisuus päästä Seilin saarelle itkemään ne itkut, jotka eivät ole tähän mennessä tulleet kuulluksi. Voisimme itkeä sekä aiempien sukupolvien kovia kohtaloita että omia murheitamme, sanoittaa ja ilmaista ne ja antaa niiden mennä tuulen ja veden mukana.

Kevätpäiväntasauksen retriitti

Kevätpäiväntasauksen itkuretriitti on ainutlaatuinen tilaisuus omien tunteiden äärelle pysähtymiseen, niiden sanoittamiseen ja ilmaisuun sekä hankalista tunteista vapautumiseen historiallisessa miljöössä, upean luonnon keskellä.

Pääsemme aloittamaan retriitin täydenkuun merkeissä: annamme kuun valaista sen, minkä tarvitsee tulla nähdyksi ja kuulluksi. Tutustumme karjalaiseen itkuvirsiperinteeseen ja opimme, miten sen keinoja voi käyttää vapauttavana ja luovana keinona purkaa tunteita rakentavasti. Laulamme, kirjoitamme, itkemme ja jaamme tunteita myös keskustellen, piirityöskentelyn keinoin. Aikaa on myös saunomiseen, saareen tutustumiseen, yhdessäoloon sekä omien tunteiden äärelle vetäytymiseen. Lisäksi toivotamme valoisan vuodenajan sekä omat toiveemme tervetulleiksi kevätpäiväntasausta juhlistavalla rummutuksella.

Retriitti ei vaadi mitään ennakkotietoja tai taitoja, ei esimerkiksi laulutaitoa, vaan ainoastaan halun ilmaista tunteita yhteisöllisessä ja luottamuksellisessa ilmapiirissä.

Katso lisätietoja täältä ja ilmoittaudu mukaan!
Lahjoitan retriitin tuotosta 10 prosenttia SPR:n katastrofirahastoon.

Lue lisää itkemisestä:

Älä ikinä sano ”älä itke”

Seuraa blogiani Facebookissa
tai Instagramissa

Samankaltaisia ​​artikkeleita

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.