Karhunpainia kärsimyksen kanssa

Se, ettemme hyväksy itseämme sellaisena kuin ytimeltämme, syvimmältä olemukseltamme, juurinemme ja kokemuksinemme olemme, aiheuttaa meille syvimmän tuskan ja kärsimyksen, mitä voimme kokea.

Tähän mietteeseen heräsin tässä kerran keskellä yötä ja se laittoi pohtimaan asiaa enemmän.

Meidän on vaikea uskoa ja hyväksyä, että kelpaamme juuri sellaisena kuin todellisesti ja siinä hetkessä olemme. Vaillinaisena, keskeneräisenä, ehkä rikkonaisena. Arpemme ja haavamme ovat kipeitä ja jos ne eivät ole tulleet nähdyksi ja hyväksytyksi elämämme aikana, meidän on vaikea näkyä niiden kanssa edes itsellemme, saati sitten toisille. Tällöin ne vahingoittavat kokemustamme elämäntyytyväisyydestä.

Usein tätä itsensä hyväksymis-prosessia vaikeuttaa suuresti se, ettemme alkuun ehkä edes tiedä, keitä oikein olemme. Monesti olemme saattaneet tehdä elämämme pieniä ja suuria valintoja kuuntelematta syvästi ja rehellisesti omia tarpeitamme ja toiveitamme. Usein, tai ainakaan aina, meille ei ole edes annettu valinnanvaraa ja mahdollisuuksia kuunnella syvintä itseämme. Sen sijaan valintoihimme on suorasti tai epäsuorasti voinut vaikuttaa vanhempiemme tai muun ympäristön toiveet tai oma miellyttämisemme toisia kohtaan. Meille on elämän aikana muodostunut kuva kertomaan, millaisia olemme nyt. Jos emme aika ajoin pysähdy rehellisesti elämän, itsemme ja arvojemme äärelle, voi kuva olla myös hyvin vääristynyt.

Jokaisessa meissä on olemassa Joharin ikkunan mukaan neljä tasoa. On olemassa ikkuna jonka sisältö on avointa ja tunnustettua itselleni ja ympäröiville ihmisille. On ikkuna, jonka sisällön meistä muut näkevät selvemmin ja jolle itse olemme sokeita. Yhden ikkunan pidämme salassa muilta, mutta itsellemme tunnustamme sen näkymän. Viimeisenä on ikkuna, jonka olemassaolo on tuntematon sekä itsellemme, että muille.

Ennenkuin silmämme alkavat avautua suuremmalle totuudelle itsestämme ja maailmasta, jossa elämme, olemme kuin unessa. Elämme autopilotilla. Maailman eli vanhempiemme, sukulaistemme, opettajiemme, ystäviemme, poikaystäviemme, työkavereidemme ym. meille antamat mielipiteet ovat antaneet meille mallia siitä, mitä meiltä odotetaan. Olemme ehkä alkaneet muokkautua niiden mukaisesti, jotta olisimme hyväksyttyjä. Kyseenalaistaminen ei ole näkemykseni mukaan vieläkään kovin yhteiskunnallisesti suotavaa, vaan vallalla on edelleen ajatusta vanhempien ihmisten tai auktoriteettien paremmasta tietämisestä. Me olemme saaneet vastaanottaa monenlaisia mielikuvia ja ajatuksia itsestämme ja maailmasta ympärillämme ja siitä mikä on normien mukaista. Näistä ajatuksista muodostuvat uskomuksemme. Uskomusten pikkuhiljaa vahvistuessa ulkoapäin tulevan palautteen ansioista, määrittävät ne lopulta tavan, jolla näemme itsemme ja ympäristömme.

Näiden uskomusten virheellisyyden näkeminen, ymmärtäminen, kyseenalaistaminen ja vaikutuksen pienentäminen on iso työ. Monesti isoin on ylipäätään se, että uskallamme nähdä vääristymien olemassaolon. Vääristymien aukeneminen harvemmin taitaa ihan kivuttomasti tapahtua. Siksi tuntuu turvallisemmalta ja helpommalta pysytellä vanhassa, tutussa ja totutussa. Varoa kyseenalaistamasta mitään, olla vahingossakaan sohaisemasta muurahaispesää.

Me voimme elää monessa erilaisessa maailmankatsomuksessa ja totuudessa yhden elämänkin aikana. Se, jäämmekö kiinni yhden aikamme totuuteen, määrittää paljon. Uskommeko kykyihimme? Haluammeko muutosta tarpeeksi, että olemme valmiita muuttumaan ja kohtaamaan muutoksen vaatimat tyrskyt? Vai jäämmekö kiinni pelkoihimme ja annammeko häpeän ja syyllisyyden latistaa meidät?

Omassa prosessissani elämän vaikeuksien kanssa, minut on laitettu useamman kerran polvilleen kokemani pahoinvoinnin ja kärsimyksen kanssa. Tämä on laittanut minut syvemmin tutkimaan käsitystäni itsestäni ja millä tavalla olen maailman kanssa kontaktissa. Se on saaanut minut kyseenalaistamaan itseni lisäksi asioita lapsuudestani ja nuoruudestani, hakemaan apua ja antautumaan kaikkien tunteiden koettavaksi (ja on siinä sivussa ajauduttu niiden vietäväksikin). Kärsimys on ollut kuin musta nielevä kita, jonne joutuminen on ollut vääjäämätöntä. Vastaantaistelu vain pitkitti prosessia.

En usko, että kukaan meistä voi välttyä kärsimykseltä. Koen, että ennemminkin elämäämme määrittää se, kuinka suhtaudumme kärsimykseen. Jotkut nielevät mukisematta kärsimyksen olemassaolon. He hyväksyvät kärsimyksen osaksi elämäänsä, tyytyvät osaansa sen kanssa, myöntyvät helpommin. Kun on vaatimaton, ei kärsimys haittaa. Joillekin toisille taas on vaikea hyväksyä kärsimyksen luonnetta ja he kamppailevat sitä vastaan. Kärsimys tuntuu liian pahalta, sitä on saanut kokea jo aivan tarpeeksi ja sen vastaanottaminen on edelleen niin kipeää. Ja silti, juuri sillä vastustamisella ja vastaan taistelulla he aiheuttavat koko ajan lisää kärsimystä itselleen. Ja itsensä lisäksi, myös mahdollisesti lähimmille ympärillään.

Itse kuulun tuohon jälkimmäiseen joukkoon, joskin jo enemmän kärsimystä hyväksyvämpänä. Nämä molemmat tavat toimia ovat kuitenkin nähdäkseni selviytymiskeinoja, jokinlaista pakoa ja itselle valehtelemista. Toimimme niissä jonkin sisäisen ohjauksemme mukaan. Tähän ohjaukseen vaikuttavat persoonamme, temperamenttimme, herkkyytemme, resilienssimme ja kaikki kokemuksemme elämän aikana. Tämän takia meidän voi olla vaikea nähdä ja uskoa, että oikeasti välttelisimme tällä toiminnallamme jotain.

Välttelemme helposti joko kokemasta hyvää tai kokemasta kärsimystä. Kumpaakaan emme varsinkaan täydessä voimassaan haluaisi vastaanottaa. Sehän on liian pelottavaa ja aivan inhimillisen ymmärrettävää, että niin on. Kultainen keskitie olisi ehkä kärsimyksen hyväksyntä niin, että hyväksyy myös kaiken itselle kuuluvan hyvän ja ihanan olemassaolon ja vastaanottamisen. Ettei kärsimyksestä huolimatta pienennä itseään tai vaadi liikaa sen takia. Eikö se olisi terve tapa suhtautua kärsimykseen? Sulauttaa kärsimys ja elämän nautinto yhteen. Hyväksyä molempien ääripäiden tarve ja olemassaolo.

Miksi me sitten valehtelemme itsellemme?

Pohdimme ystäväni kanssa enemmän tätä kärsimyksen tematiikkaa ja mietimme, mikä yleensä laittaa ihmisen kohtaamaan elämän kipeät asiat, jos on niitä kaiken ikää paennut. Joutuuko jokainen kohtaamaan omat mörkönsä ja onko jokaisen tie ylipäätään mennä syvään päätyyn? Far from the shallow, kuten Lady Gaga ja Bradley Cooper laulavat elokuvassa A Star is born.

Itse totesimme olevamme järjestään syvään sukeltavia yksilöitä. Kaipuumme aitouteen ja rehellisyyteen on suurta ja olemme todenneet molemmat olevamme erityisherkkyyden lisäksi empaatikkoja. Tämän laadun tuoma aistiminen ulkopuolisista asioista on hankaloittanut elämäämme, kunnes olemme alkaneet ymmärtää itseämme ja laatuamme enemmän ja suoneet hyväksyntää omalle kokonaisuudellemme. Saatamme esimerkiksi lukea rivien välistä, jos keskustelukumppani ei ole itselleen täysin rehellinen. Vaikka halumme aitouteen ja rehellisyyteen on suurta, ei se tarkoita, että olisimme itse aina osanneet toimia ihanteidemme mukaisesti tai ettemme vieläkin sitä opettelisi lisää. Aistimme nykyään kuitenkin toisten itselle valehtelun lisäksi myös omaa valheellisuuttamme. Ja se on ainoa asia, johon voimme itse vaikuttaa.

Uskon, että elämä pökkii aika varmasti ihan jokaista meistä kohtaamaan itseään ja kaivelemaan omia totuuksia. Elämä haastaa hiukan eri tavoilla eri yksilöitä ja koska resilienssimme eli psyykkinen kykymme kestää vastustusta, luonteemme ja kokemuksemme ovat erilaisia ja ihmisinä reagoimme eri tavoilla. Jotkut kokevat haastamisen kovemmin ja murtuvat helpommin. Toisilla murtamiseen vaaditaan kovempia ja kovempia kierroksia. Eivät kyllä elämän haasteet ja murtuminenkaan välttämättä takaa asioiden käsittelyä. Jotkut ihmiset ovat valveutuneempia jo nuoremmalla iällä ja lähtevät isolle matkalle, syväsukellukselle itseen jo aikaisessa vaiheessa. Toiset taas löytävät itsensä äärelle helpommin vanhemmalla iällä. Jokaisella on oma oikea aikansa työskentelylle ja sen syvyydelle.

Haastekohtia oman elämän miettimiseen tarjoaa esimerkiksi erilaiset menetykset (kuolemat, erot, työpaikat), krooniset sairaudet, mielenterveysongelmat, itselle kärsimystä aiheuttavat riippuvuudet (koska eihän riippuvuuksia koeta ongelmiksi, ennenkuin niistä aiheutuu kärsimystä jos aina silloinkaan), epätyytyväisyys työssä tai elämässä yleensä. Näitä voi esiintyä yksin tai useampi yhdessä.

Monenlaisia ihmisiä elämässä seuranneena, syvään päätyyn sukellus ei tunnu olevan ihmisen tehdasasetuksissa. Tuttu helvetti on usein vetävämpi kuin tuntematon taivas. Halumme välttää kipua ja kärsimystä voi viedä meitä isostikin jengoille. Näillä jengoilla sitten ehkä olemme, kunnes kipu äityy niin pahaksi, ettei ole muuta pakotietä kuin kohdata se, mitä esiin myllertää. Tai sitten olla kantamatta kivusta omaa vastuuta ja syyttää siitä muita. Pikkuhiljaa katkeroittaa koko oma olemus ja alistua pahaan oloon.

Niin tärkeänä kuin pidänkin itsensä rehellistä tarkastelua, ymmärrän myös, ettei se välttämättä ole kaikkien juttu. Se kipu ja tuska, joka kohdattavaksi tulee osaa todella olla nielevää. Sinne Joharin ikkunan tuntemattomaan sukellus tuo ihan taatusti esiin isojakin mörköjä. Niinkuin lasten pelätessä pimeää, he näkevät vaatekasoista ja huonekaluista muodostuneet möröt pimeässä ja vanhempien laittaessa valot päälle, näkevät he huoneen todellisen näkymän. Samoin käy meille rämmittyämme läpi oman pimeytemme. Lopulta valossa se kaikki näyttää aivan erilaiselta ja pelko poistuu. Tai siis, eihän pelko koskaan voi kokonaan poistua meistä, mutta se pienenee, parhaimmillaan huomattavasti. Lopulta valo valaisee kaiken pimeän ja tajuamme, että pimeys olikin vain valon toinen olemus.

Kukaan ei voi antaa toiselle omaa ymmärrystä asioiden luonteesta, vaan jokaisen on löydettävä oma totuus ja keinot sinne pääsemiseksi. Kuuntelemista ja hyväksyntää antamalla sekä ehkä hienovaraisesti ja rakkaudellisesti kysymyksiä esittämällä päästään parhaaseen lopputulokseen auttamisen kanssa. Mutta siinä meillä järjen mahtia arvostavilla ja ratkaisukeskeiseen harjaantuneilla, sekä ei aina itseään ihan kokonaisena hyväksyvillä ihmisillä onkin iso opin paikka. Yksin meitä ei kuitenkaan ole tarkoitettu selviytymään.

Olemme koko ajan matkalla kohti pimeyden ydintä vuodenajallisesti ja se voi tuoda pimeyttä käsittelyyn tai vahvistaa sen jo olemassa olevaa käsittelyä. Valon pirskahtelua ja paljon voimaa olemassaolevan läpimenemiseen kaikille <3 Et ole yksin <3

Lisää kirjoittajalta Kirsikka / Pirtanauhaa ja piikkilankaa

Karhunpainia kärsimyksen kanssa

Se, ettemme hyväksy itseämme sellaisena kuin ytimeltämme, syvimmältä olemukseltamme, juurinemme ja kokemuksinemme...
Lue lisää

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.

This site uses Akismet to reduce spam. Learn how your comment data is processed.