Pieniä palasia

Pieniä, niin pieniä säröjä, haavoja ja rikkeitä. Näkymättömiä sirpaleita, joita ei edes kukaan näe. Sinussa, minussa ja sieluissamme. Se rikkoo syvältä. Meillä on lupa väsyä ja olla keskeneräisiä. Kultapieni, sinä jouduit särkymään, jotta sait kasvaa kokonaiseksi.

Minulla tuntuu olevan suuri tarve kertoa omaa tarinaani nyt. Kuinka rakkaudettomasta pikkutytöstä tulee terveesti hyväksyvä ja rakastava nainen. Ei minun tarvitsisi tehdä mitään ansaitakseni rakkautta. Tai ei olisi tarvinnut. Olen itse sitä rakkautta, niin kuin me kaikki muutkin. Voi kunpa olisin tiennyt sen jo aiemmin, tai oikeastaan tiesinkin, mutta vain syvällä sisimmässäni. En kuitenkaan uskonut omaan tunteeseen täydellisesti. Lähdin kiertoreittiä etsimään itseäni, vaikka olin löytänyt todellisen minuuteni jo lapsena. Aitona ja rehellisenä itsenäni. En vain uskonut, ennen kuin löysin itseni uudelleen.

Elämänpelko

Pelkäsin elämää tai tarkemmin sanottuna oikeastaan ihan kaikkea. Milloin juoksin ystävältäni henkeä salvaten kotiin, kun pelkäsin, että joku tuntematon on kintereilläni. Nappaa kiinni ja vie mennessään. Sitä en tiedä minne olisin joutunut, jonnekin kauas pois. Pelkäsin pimeää vai sitä etten näe? Ukkosta pelkäsin niin paljon, että vapisin. En liikkunut minnekään kodistamme, jos näin taivaalla tummia pilviä. Tai jos olin ulkona ja ukkosen ilma oli tulossa. Pyöräilin kotiin niin kovaa kuin pääsin. Huh kerkesin ja rajuilma oli valmis. Pelkäsin ja pelkäsin. En saanut koskaan tarvitsemaani turvallisuuden tunnetta. Olin niin yksin. Koulusta tullessani, pelkäsin usein, että saan tiedon isomummoni poismenosta. Hän oli lapsuudessani kenties lempein sukulaiseni, jonka tunsin. Näin häntä kesäisin, jolloin matkustin junalla Jyväskylästä – Tampereelle. Ilman puhelinta, ilman rahaa ja ensimmäisen kerran jo kuusi vuotiaana, silloinkin aivan yksin. Sitä en muista, oliko minulla tuolloin edes kotiavainta. Pelkäsin hylkäämistä. Sitä, että joutuisin lastenkotiin. Olin nähnyt sukulaiseni lapsuudesta nuo olosuhteet. Oikeastaan se oli suuri pelkoni. Koin itseni usein sisimmässäni pieneksi ja mitättömäksi. Riittämättömyys ja nähdyksi tuleminen vaivasi pientä mieltä. Miksi en kelpaa?

Kuka minä oikein olen

Täällä suuressa maailmassa, miksi ihmeessä tulin tänne? Mikä minun tehtäväni täällä oikein on? Kuka minua täällä oikein ohjaa? Olenko se minä vai joku muu? Mielessämme on rajoitteita niin pitkään, kun niitä rikotaan ja sukelletaan syvyyksiin. Kun oikeasti uskallat katsoa peiliin ja haluat tutustua itseesi. En valitettavasti saanut lapsena kodissani tarvittavaa rakkautta ja hyväksyntää. Se jäi minun käsiini, tutustua itseeni. Ottaa selvää kuka oikeasti olen. Tunsin oloni kovin, yksinäiseksi, kolkoksi ja hämmentyneeksi. Käperryin kolooni. Piiloon suurelta maailmalta. Pieni tyttö ja isot ajatukset. Kuka kertoisi ne vastaukset kysymyksilleni, mikä mieltäni askarrutti.

Miksi minulla ei ollut aivan tavallista perhettä tai normaalia lapsuutta? Isää ja äitiä ja heidän pursuavaa rakkautta. Miksi minusta tuli tämän näköinen millainen olen? Punertava pigmentti, pyöreät silmät, pisamat kasvoissa ja itsensä rumaksi tunteva.

Lapsuuden haavani vuotivat lähes 30 vuotta, ennen kuin aloin TUNTEMAAN siis ihan oikeasti KOHTASIN syvemmin kaiken kokemaani. Pelkkä analysointi ei enää riittänyt. Ymmärsin kyllä hyvin kokemiani vääryyksiä, mutten ollut osannut kohdata vielä syvempiä pettymyksiä ja hylkäämisen tunnetta. Niitä sanomatta jättämisiä, joita olin kätkenyt sisimpääni. Sitä lapsen kokemaa tuskaa, joista ei ollut hyvä puhua. Olihan minun hyvä olla kiltti ja opin kontroloimaan käyttäytymistäni ainakin suurimmaksi osaksi.

Millainen sinun matkasi on?

Oletko sinä pohtinut, mistä kaikesta olet itsekin selvinnyt ja mihin asti olet jo tullut?

Ystävyydellä Anita