Kaksi pientä kirjainta, jotka takertuvat kurkkuun

Hän sanoi kyllä, nyökkäsi ja hymyili. Jälleen kerran.

Vaikka ääni hänen sydämessään yritti kuiskailla:
”Sinulla ei ole juuri nyt aikaa ja voimavaroja tähän. Kieltäydy. Kuuntele minua, ole kiltti.”

Mutta hän ei kuunnellut, eikä kuullut.

Hän miellytti ja myöntyi. Jälleen kerran.

Joka kerta sanoessaan kyllä, hän huomaa oman valonsa himmenevän.

Hän haluaisi kieltäytyä, mutta ei uskalla.

Hän ei uskalla, koska ei tiedä mitä sitten tapahtuisi.

Jäisinkö yksin? Saisinko hankalan ihmisen -leiman? Pidettäisiinkö minusta enää?

Hän haluaisi kuulla omaa sisintään selkeämmin ja ennen kaikkea löytää rohkeuden sanoa ei.

Eihän se ole kuin yksi pieni sana. Mutta sitäkin pelottavampi. Sitäkin voimakkaampi.

Niin vaikea sanoa ääneen, että kaksi pientä kirjainta jäävät kurkkuun jumiin. On helpompi nielaista. Ja sanoa sittenkin kyllä. Tai olla vain hiljaa ja pienesti nyökätä.

Mutta jos hän oppisi sanomaan ei, sanoisiko hän samalla kyllä jollekin paljon tärkeämmälle?

Jos hän oppisi sanomaan ei, olisiko se sittenkään maailmanloppu?

Hän ei ole ihan vielä varma.

Mutta sen hän tietää, että on valmis yrittämään. Hän on valmis harjoittelemaan.

Olen valmis, hän ajattelee.

En halua enää olla se, joka jatkuvasti kääntää selkänsä. Itselleni.

En enää ikinä.

 

Lempeydellä, Heli

~~~

Kurkista Instagram-tilini @sun.askeleita löydät lisää ajatuksiani.

Samankaltaisia ​​artikkeleita

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.