Larppaatko jaksavaa?
Opitko jo pienenä, että saat kiitosta pärjäämisestä?
Piti olla vahva, reipas ja omillaan. Tunteet oli syytä niellä, pelastit sillä muut kuormittumasta.
Pärjäämisesi on varmasti aikuisiällä näyttänyt ulospäin tehokkaalta: kaikki on rullannut, hommat hoituneet, arki pysynyt kasassa. Ja olet saanut myös kehuja siitä, miten hienosti selviydyt.
Mutta asuuko kaiken jaksamisen keskellä sisälläsi hiljainen tyhjyys?
Yksinäisyys, joka syntyy siitä, ettei kukaan oikeastaan näe, miten paljon tämä kaikki on vienyt sinulta. Pärjääjän rooli peittää alleen uupumuksen ja avun tarpeen.
“Pärjään kyllä, pakkohan se on” – ja siihen se keskustelu sitten loppuukin. Kukaan ei tule kysymään uudestaan, ja vähitellen olet tottunutkin siihen. Et edes taida enää odottaa tukea.
Ympärilläsi voi olla ihmisiä, mutta silti tunnet, ettei kukaan todella näe sinua.
Yksinäisyys ei aina tarkoita fyysistä yksinoloa. Se voi yhtä hyvin näyttäytyä niin, että sisäinen maailmasi on jäänyt piiloon. Muut ovat nähneet vain sen vahvan, jaksavan version – eivät väsyneitä hartioitasi, pinnallista hengitystä tai kaipuutasi tulla kohdatuksi juuri sellaisena kuin olet.
Joskus suurin kaipaus voi olla, että joku vihdoin sanoisi:
“Näen, miten väsynyt sä olet.”
Ei tarvitsisi salaa haaveilla viikon kuumetaudista tai ojaan ajamisesta, vaan saisi viimeinkin tulla itse kannatelluksi.
Pärjääjän roolin kantaminen, joka tilanteessa jaksavan larppaaminen, uuvuttaa lopulta polvilleen.
Sinulla on kuitenkin lupa sanoa:
“Olen ihan loppu. Tarvitsen apua.”
Se ei tee sinusta heikkoa, vaan inhimillisen.
Ja entä jos onkin niin, että kun uskallat astua sivuun pärjääjän roolista, saatkin huomata ettet olekaan niin yksin kuin luulit.
Lempeydellä, Heli
~~~
Lisää ajatuksiani löydät Instagramista tililtäni @mielipaikka_terapia, olet lämpimästi tervetullut!
