Uusi sivu
En ole kirjoittanut juuri mitään koko vuonna, en lainkaan talven jälkeen. Mitä pidemmäksi kirjoitustauko on venynyt, sitä vaikeammalta sen katkaiseminen on tuntunut. Perfektionisti sisälläni on muuttunut entistä äänekkäämmäksi. Sen mielestä kirjoituspöydän ääreen palaaminen vaatii, että täytyy olla jotain todella painavaa sanottavaa. Lisäksi se on sitä mieltä, että kaikki sanottava on puettava todella hienoon kirjoitusasuun, kunnon tekstiin, josta lukijalle jää fiilis kirjoittajan ylivertaisesta kirjoitustaidosta. (Jos tämä olisi mobiiliviesti, laittaisin tähän ironisen hymynaaman).
Mieli on loistava keksimään syitä sille, miksi ei voi kirjoittaa. On totta, että kevät ja kesä olivat elämässäni täyttä ja kiireistä aikaa. Toukokuussa aloitin pitkästä aikaa (palkka)työt täysipäiväisesti. Samoihin aikoihin alkoi kodissani remppakesä numero kolme, eikä sekään toki ollut ihan pikkujuttu. Leijonanosan odotetusta kesälomastani haukkasi esikoisen rippijuhlat järjestelyineen, siihen liittyvästä tunnemyrskystä ja sen vaatimasta tilasta puhumattakaan. Aikaa ja tilaa kirjoittamiselle ei ollut, ja vaikka olisikin jokin pieni hiljainen hetki tai tila tullut, tein muuta.
Lisäksi olen käyttänyt aikaani tietoiseen karsimiseen kuluvana vuonna. Kodin etenevän remontin myötä tavarat alkavat vihdoin kolmen vuoden jälkeen löytää paikkansa talossamme. Ja sitten on niitä rojuja, jotka eivät ole löytäneet paikkaansa. Olen myynyt, lahjoittanut, heittänyt pois, karsinut ja sortteerannut lukuisia esineitä, huonekaluja ja tavaroita, joita nurkkiin on epämääräisiin kasoihin säilötty. Samaa karsintaa on ollut havaittavissa ihmissuhteissani. Siinä missä toiset suhteet ovat vain syventyneet, toisista olen päästänyt irti. Myös sellaisista, joista en ehkä koskaan ajatellut irroittavani otetta. Olen yhtäkkiä havahtunut tilanteisiin, joissa minun on toistuvasti huono olla. Irtipäästäminen on ollut kivuliasta, mutta myös helpottavaa. Se on kirkastanut sitä, ketkä oikeasti ovat sielunperhettäni. Olen havahtunut siihen, että ne joiden toivoisin olevan osa sitä, eivät todellisuudessa aina ole. Samalla olen avannut oven myös jonkinasteiselle yksinäisyydelle, joka on välttämätön välitila ennen uusien suhteiden saapumista elämäämme. En kuitenkaan ole valmis tekemään liikaa kompromisseja suhteessa toisiin, ja tämäkin on minussa uutta.
Itseäni en ole päästänyt sen helpommalla, sillä muuten en olisi minä. Perfektionisti minussa on sen laatuinen, että se suhtautuu itseensä kaikkein armottomimmin. Olen purkanut myös omaa lastiani, käynyt läpi elämääni, terapiassa ja yksin. Tutkinut, mitä haluan ja voin kantaa vielä mukanani repussani kun vaihdevuosisiirtymä tai tämä vaihe elämästäni ylipäätään on ohi. Repun purkaminen on kesken, mutta rehellisesti en usko, että se tulee täysin tyhjäksi yhden elämän aikana.
Karsinnan kohteena on ollut myös kaikenlaisten häiriötekijöiden leikkaaminen elämästä, joista yksi merkittävimmistä on ollut puhelimella tai sosiaalisessa mediassa roikkuminen. Kesälomallani nimittäin otin luuriini kunnon etäisyyden ja kappas vaan, kun loma oli ohi ei on-lineen paluu enää houkutellutkaan entiseen malliin. Kävi päinvastoin, se on ollut ajoittain itselleni jopa vastenmielistä. Nykypäivänä puhelimesta irti olemisella tai sen mainostamisella on hiukan kyseenalainen kaiku. Siitä saa helposti leiman, että haluaa pitää itseään muita parempana, olemmehan kaikki enemmän tai vähemmän riippuvaisia noista aparaateista, myönsimme sitä tai emme. Omat kokemukseni puhelittomuudesta ovat kaksijakoiset. Toisaalta olen rauhallisempi ja keskittyneempi, minulla on enemmän aikaa arjen asioihin, nautin enemmän kaikesta reaalimaailmassa, kun ei esimerkiksi tarvitse ajatella, miten hyvän kuvan jostain tilanteesta saisi someen. Mutta toisaalta erilaiset nostot ja keskusteluaiheet virtuaalisessa maailmassa ovat aina ruokkineet mieltäni, ja rehellisyyden nimissä, antaneet usein minulle aiheita kirjoittamiseen. Usein nuo aiheet ovat kuitenkin syntyneet jonkinlaisesta kiukusta tai turhautumisesta ja kirjoittaminen on toiminut kuin vastineena sellaisiin julkaisuihin, jotka ovat saaneet niskavillani nousemaan. Olenkin havahtunut pohtimaan, onko kiukku tai aggressio ollut tähän saakka kirjoitustyöni ainoa tai ainakin pääasiallinen moottori, alkuunpaneva voima?
Mutta palataanpa muihin syihin siihen, miksi näppäimistöni ei ole viime kuukausina lauleskellut. Tekosyiden keksiminen sille, miksi ei voi kirjoittaa, on lopulta pakenemista. En ole koskaan esimerkiksi maalannut, mutta voisin kuvitella, että taiteilijat kokevat jotain samankaltaista vältellessään siveltimeen tarttumista. Luovassa työssä nimittäin on sellainen puoli, että se saa asioita näkyväksi ja siinä tulee samalla paljastuneeksi itse. Luova työ asettaa tekijänsä aina alttiiksi myös arvostelulle. Entä jos tuotoksestani tulee huono? Entä jos muut eivät pidä tekstistäni, taideteoksestani? Entä jos tämä mitä saan aikaiseksi on kaikkien muiden mielestä roskaa? Jotta voi kirjoittaa (tai esimerkiksi maalata) aidosti ja uskottavasti, on tuotokseen uskallettava jakaa ainakin jonkin verran myös henkilökohtaista itseään, omaa sisintään. Muuten tuotoksesta tulee helposti ulkokultainen. Siitä puuttuu sielu.
Ja nyt seuraa tietoinen paljastus, jonka julkilausumisen järkevyydestä en ole ihan varma. Kun taannoin aloitin tämän blogin, yksi merkittävä motiivi sen pitämiselle oli ajatus siitä, että se toimii epäsuorana markkinointina yritykselleni. Minä, joka pidän itseäni surkeana myyjänä, ajattelin tämän avulla myyväni ilman, että oikeastaan myyn. Ajattelin keskittää sanomiseni vahvasti vaihdevuosikokemukseeni ja naisten valmennuksen eri teemoihin. Tässä sitä ollaan, paljastuneena tälläkin tapaa. Yritykseni on tuupattu määrittelemättömäksi ajaksi pöytälaatikkoon, mutta silti minä täällä vain kirjoittelen teille.
Kirjoittaminen on veressäni, ihan sama kuinka pitkiä taukoja siihen tulee. Se on ilmaisukeinoistani lopulta se kaikkein luontevin, autenttisin. Kirjoittamattomuus on kohdallani kuin painekattila. Se kerää ajan myötä painetta, joka lopulta on vapautettava kirjoittamalla. Sormet alkavat syyhytä. Olen menneiden kuukausien aikana lukuisia kertoja ajatellut seuraavan kaltaisia ajatuksia: “tästä saisi hyvän blogiaiheen” tai “tästä minä kirjoitan”. Toivon, että nuo aiheet palaavat vähitellen mieleeni nyt, kun painekattilan kantta on jälleen höllennetty ja paine tasaantunut.
Samalla aloitan blogissani uuden vaiheen, puhtaalta pöydältä. Kyllä, varmasti tulen puhumaan tulevissa teksteissäni vaihdevuosisiirtymästä, sillä olen keskellä sitä. Mutta teen sen eri tavalla, eri paikasta. En halua enää kirjoittaa taustavoimanani suuttumus, enkä halua kirjoittaa vastineita. Tätä kirjoittaessani minusta edelleenkin tuntuu, etten halua olla aktiivinen sosiaalisessa mediassa. Haluan tuoda itsestäni jotain autenttista, toivottavasti raikastakin, ilman tietoa siitä mistä keskustelupalstoilla puhutaan. Aion jakaa paljastumisen ja haavoittumisen uhallakin paloja itsestäni, elämästäni, omia 45 -vuotiaan naisen havaintojani toivoen, että jotkut teistä rakkaat lukijani löytäisivät siitä samaistumispintaa, ajateltavaa, ehkä voimaakin samaan tai tulevaan elämänvaiheeseensa.
Samalla lupaan, ennen kaikkea itselleni, yrittäväni karsia syitä kirjoittamisen tieltä niin paljon ja usein, kun se vain on mahdollista.
Tervetuloa uuteen Keskipäivän valoon, rakkaat lukijat.
Valoa,
Katja
