Miten selvisin läheiseni menetyksestä

En selvinnyt.
Tai ainakaan niin, kuin itseni mielestä olisi pitänyt selvitä.

Palataan vuoteen 2011. Minulle rakas isosiskoni sairastui elokuussa 2011 nopeasti etenevään ja harvinaiseen syöpään. Kesti pitkään ennen,kuin saimme edes nimen syövälle : kohdunkaulan limakalvojen melanooma.
Siitä päivästä kun,minä kuulin siskoni ensioireista kesti alle 6kk ja siskoni oli poissa.

Kohdunkaulan limakalvojen melanooma on 1 maailman harvinaisimpia sairauksia, sitä todetaan vuosittain alle 50 naisella koko maailmassa ja yleensä kun,tauti todetaan, on se edennyt jo niin pitkälle, että ennuste siitä on huono.

En tänä päivänäkään tiedä siskoni tarinaa kokonaan ,eikä hän ole täällä enää sitä kertomassa meille. Se mitä tiedän,on että hän kävi keväällä/kesällä vatsavaivojen vuoksi lääkärissä ja alkusyksystä papakokeessa missä mitään viitettä syövästä ei vielä ollut. Runsas verinen vuoto vei siskoni elokuun lopulla lääkäriin, jossa kohdunkaulalla, oli jo yli 4cm melanoomakasvain.                                                                    Siskoni oli,juurit täyttänyt 40 vuotta ja mennyt naimisiin.

Samoin kuin siskoni myös minä työskentelin tuolloin vanhustyössä ja työn ohessa seurasin siskoni sairauden etenemistä, tutkimuksia sekä leikkausta Helsingissä.  Tuohon aikaan olin vielä huoleton, en osannut pelätä siskoni menettämistä mutta, kuolemaan pelkäsin paljon.  Olin kyllä lapsuudessani nähnyt ja kohdannut paljon eläinten lopetuksia ja kuolemia mutta en edes opiskelijana, ollut kohdannut ihmisen kuolemaa suoraan vaikka kuolevia vanhuksia olin kyllä hoitanut.  Marraskuussa noin kuukausi ennen siskoni menehtymistä kohtasin työssäni ensimmäisen kerran kuoleman,  olin vanhuksen vierellä yhdessä omaisen kanssa,kun tämä veti elämän viimeiset hengenvedot ja siirtyi ajasta ikuisuuteen.  Itselleni tuo kokemus oli kaikkinensa hyvin kaunis ja auttoi suhtautumaan elämään sekä kuolemaan sen jälkeenaivan eri tavalla.

Se ei kuitenkaan auttanut minua selviytymään siskoni poismenosta.

Siskoni kuoli 27 joulukuuta.  Olin ollut koko joulukuun alun sairaslomalla,koska olimme kaikki jo tuossa kohtaa ymmärtäneet, että siskoni tuskin tätä taistelua tulisi ikinä voittamaan.  Hevostallilla sattuneen onnettomuuden vuoksi minulla, oli varattu leikkausaika kyynärpäälle kotikaupungissani viikkoa ennen siskoni menehtymistä enkä tästä syystä ollut hänen luonaan viimeisinä päivinä.  Vain 2 päivää ennen hänen kuolemaa puhuin vielä puhelimessa hänen kanssa.  Lääkäri oli 2 viikkoa aiemmin suoraan häneltä kysyessäni antanut siskolleni elinaikaa 2 viikosta 2 kuukauteen.  Moni asia meni sairaalassa siskoni hoidossa pieleen, mutta vielä silloin en tiennyt hoitajana sitä kaikkea mitä tänä päivänä jo tiedän.

Siskoni kuoli yksin hoitohuoneessa klo. 04-05 välillä aamuyöstä hoitajan kierron välissä. Toinen siskoni soitti minulle heti tiedon saatuaan siskoni puolisolta ja siitä, alkoi uusi ajanjakso meidän elämässä.

Vetäydyin, en pystynyt kertomaan asiaa silloiselle puolisolleni,vaikka tämä aamulla asiaa suoraa minulta kysyi, enkä lapsilleni kun vasta myöhään illalla kun, he sitä minulta kysyivät nukkumaan käydessään.  Kun pääsin alkushokista vedin ylleni selviytyjän viitan.  Matkustin edesmenneen siskoni kotiin, autoin hänen surevaa puolisoa arjessa sekä pakollisten asioiden  hoidossa.  Hain lisää sairaslomaa itselleni ja valitsin siskolleni hautajaisvaatteet sekä kävimme hänen puolisonsa kanssa virastoissa hoitamassa hautajaisiin liittyviä asioita. Tuin siskoni puolisoa, omaa perhettäni ja läheisiä.  Esitin niin vahvaa, että melkein uskoin jo itsekin siihen.  En itkenyt ja jos itkin tein sen salaa ja silloinkin häpesin omaa heikkouttani.

Hautajaisissa yritin pysyä vahvana, kyyneleet valuivat mutta pidin katseen tiukasti seinässä, en uskaltanut enkä sallinut itseni romahtaa enkä näyttää tunteita.  Kun siskoni oli, saatettu hautaan kuuntelin,kun muut puhuivat siitä,kuinka nyt on helpompi olla, kun siskoni on saatettu haudan lepoon ja minun aivoni vain huusivat sitä, että siskoni makaa kylmässä arkussa maan alla ja halusin vain mennä repimään hänet pois sieltä kylmästä.

Olin kuitenkin hiljaa.

Puhuin kyllä siskostani, syövästä ja kaikesta tapahtuneesta mutta en ikinä kenellekään siitä miltä minusta tuntuitai miten se kaikki vaikutti minuun.  Ja samaa olen jatkanut viimeiset 12 vuotta enkä tähän päivään mennessä ole antanut itselleni lupaa surra siskoni menetystä kunnolla.

Miksi?

Opin jo lapsena, että minun täytyy selviytyä kaikesta yksin.                                                                                En saanut riittävästi tukea, rakkautta tai hoivaa mitä olisin pienenä ihmisen alkuna tarvinnut. Olin muita varten, en itseäni.                                                Minusta kasvoi selviytyjä,koska muuta vaihtoehtoa ei ollut.

Lapsuuteni traumat tekivät minusta niin vahvan, että edes silloin kun, voisin olla heikko en siihen pysty.  Ja samalla niin heikon, että en pysty osoittamaan kipeitä tai vaikeita tunteita kun,niitä kohtaan.
Edelleen kaikkea minun tekemistä leimaa opittu syvä malli siitä, että olen, olemassa muita varten en itseäni. Annan itsestäni kaiken vaatimatta mitään itselleni,koska en osaa ottaa vastaan.

Tämä varhaislapsuudesta opittu malli on ajanut minut mm. 2 työuupumukseen, masennukseen sekä moniin  tunnetaitojen puutteesta johtuviin ongelmiin henkilökohtaisessa elämässäni.

Tästä syystä, en koe selviytyneeni vieläkään siskoni menetyksestä mutta olen oppinut elämään sen kanssa, ettähäntä ei enää ole.