Isättömyyden kokemus
Isäsuhde
Kuinka kohdata isäsuhdetta, jota ei edes ole ollut?
Usein lapsella on edes toinen vanhemmista se, joka välittää ja luo turvantunnetta ja toimii esimerkillisenä kasvattaja. Entä jos sitä ei löydykään kummastakaan vanhemmasta?
Lapsi oppii hyvin varhain pitämään itseään aikuisempana kun onkaan. Ottamaan vastuun itsestään tai parhaimmillaan koko perheestään. Tuo käyttäytymismalli voi jäädä päälle pärjäävyydestä, selvitymisestä tai suorittamisesta. Pakosta toimia ja toteuttaa näitä kaikkia rooleja. Kun alkaa pohtimaan ja selvittämään sitä kuka oikein itse onkaan. Tälläin voi tulla ilmi monet toimintamallit, jotka on saattanut olla mukana jo vuosia. On voinut myös kokea traumaa tai kerätä erilaisia tunnelukkoja mukaansa. Taakka alkaa painamaan, jossain kohtaa ehkä rajustikin.
Olen vakuuttunut siitä, että kehomme kerää säilöön kaikenlaista tapahtumaa ja kokemusta. Käsittelemättömät tunteet koteloituvat kehon kerroksiin. Ne voivat ilmetä fyysisinä vaivoina tai ahdistavina ajatuksina. Täytyisi siis päästä syvälle juuriin ja selvittää mitä kehomme haluaa oikein viestiä.
Olen kuullut paljon puhetta meidän feminiini ja maskuliini energiasta. Miten jokainen kantaa tuota energiaa itsessään. Havahduin hiljattain oman kehoni tuntemuksiin. Tarkastelemaan tuota oikean puoleista maskuliini energiaa. Tyttäreni pomppasi yllättäen oikealle jalalleni noin neljä vuotta sitten. Siitä alkoi aikamoinen lumipalloefekti kehon kipuiluun. Tuo kipuaalto kävi bumeranginlailla vasemmalle, tullen takaisin lähtöpisteeseen. Tuossa välissä käsittelin tiedostamattani äitihaavaani, olihan kipuilu silloin juuri vasemmalla puolella kehoani. Nyt, kun kehoni oikuttelee oikealla taas, aloinkin pohtimaan tuota maskuliini energiaa. Isäsuhdetta. Isäni ei ollut tekemisissä kanssani, kun olin lapsi. Muistan ainoan kerran istuneeni hänen sylissään kuusivuotiaana. Sain häneltä markka aikaan rahaa vierailunsa päätteeksi. Seuraavaan tapaamiseen meni miltei 20 vuotta.
Aikuisempana lähdin uudelleen selvittämään kuka isäni on. Tapasin ensiksi mummoni, isän äidin. Jonka jälkeen myös isäni. Olen sulkenut tuon hahmon pois ajatuksistani lapsuudessani. En kokenut, että minulla on isää, koska en tiennyt kuka hän on. Miltä hän näyttää? Olemmeko yhtään samanlaisia? En osannut piirtää mielessäni edes ääriviivoja hänelle.
Olen varmasti kuitenkin kantanut tuota isättömyyden taakkaa harteillani. Sillä olen joutunut selviytymään elämän kiemuroista aina lähes yksin. Minulla ei ole ollut vanhempia, jotka olisivat vaikka antaneet rahaa, kehuneet kauniiksi, kannustaneet tai ottaneet syliin ja lohduttaneet. Olen joutunut olemaan kaikkea tuota yksin. Kantanut itseäni ja koittanut pärjätä. Huomaan tuon esimerkiksi työssä mitä teen kauneuteen liittyen. Feminiininen puoli saa näkyä, mutta toinen puoli on taas, että raadan kuin maskuliini mies työmaallaan.
Eheän isän mallin nään lasteni isässä. Miehessäni. Hän on juuri sellainen isä, mitä lapsilleen voi toivoa. Katson ilolla lapsiani ja heidän yhteistä tekemistä isänsä kanssa. Ajatuksiin tulee toive, että voi kumpa jokaisella lapsella olisi näin välittäjä isä.
Oma tunnetyöskentely ja kehoni kuuntelu on saanut vapautumaan tuota taakkaa mitä olen kokenut. Myönnän, että on vaikeaa sanoa ääneen, mitä sisältä tunnen, sen että minulla ei ole ollut rakastavia vanhempia. Ja olen kärsinyt siitä. Pääsen tunnetyöskentelyyn parhaiten itkun kautta. Kun pääsen surun ja vaillejäisen juurille, tunne vapautuu. Oli helpottuu ajan kanssa. Huikeinta on myös se miten kehoni klonksahtelee paikoilleen itsestään tuon työstön jälkeen, ilman naprapaatin käsittelyä.
On meillä älytön viisaus kehossamme. Kunpa jokainen meistä oppisi kuuntelemaan ja hyväksymään itsemme, kokemukset ja toisemme sellaisena mitä olemme.
Ystävyydellä Anita