Koulujumpasta joogaan oli pitkä matka – itselleen on oltava armollinen

Minulla ei ole mitään hyvää sanottavaa koulun jumppatunneista. Suurimman osan ajasta koko homma keskittyi tosikkomaiseen kilpailemiseen, vertailemiseen ja mittailemiseen. Mitään liikuntamuotoa ei harrastettu ilman toistuvia mittelöitä siitä, kuka oli paras juoksija, hyppääjä, työntäjä tai loikkaaja. Valitettavasti se en ollut koskaan minä.

Nöyryyttävimpiä olivat ne hetket, kun liikuntatunneilla valittiin pelaajia joukkueisiin. Olin ilmaa, toistuvasti viimeisten joukossa. Pakollinen paha, joka jonkun oli pakko valita. Olin siitä pahoillani jopa itse.

Jumppatunneilla tiedostin ensi kertaa sen, millainen keho minulla oli. Tietysti vertailin itseäni muihin. Vertailun tuloksena ymmärsin, etten ollut saanut syntymälahjaksi voimistelijan ihannekroppaa. Ne, joilla sellainen oli, olivat siroja kuin lämminverihevoset. Rumissa jumppatrikoissani minä näytin lähinnä ponilta.

Murrosikäisessä mielessäni päättelin, että voimisteluun kelvottomalla vartalollani oli jotakin tekemistä liikuntanumeroni kanssa. Lämminverihevostyypeillä oli Miss Universum Anne Pohtamon pitkä, heinänkorrenhoikka varsi. He napsivat liikunnasta ysejä ja kymppejä. Minun jumppanumeroni oli naulattu ikiajoiksi seiskaan. Siinä se pysyi, vaikka olisin vapaa-ajallani heittänyt kärrynpyörää 24/7. Ja minähän heitin! Laukkasin hevostalleilla, hiihdin talvisin satoja kilometrejä ja innostuin hetkeksi jopa judosta.

Liikuntanumerostani päättäviä tahoja riekkumiseni laduilla ja talleilla ei kiinnostanut. Yläkoulun kalkkiviivoilla kyllästyin, ja aloin protestoida koko maailmaa vastaan. Pinnasin niin usein kuin kehtasin, eli usein. Jostakin kumman syystä kuukautiset osuivat aina samoille päiville kuin uimahallikäynnit. Passiivinen anarkiani ei vaikuttanut jumppanumerooni millään tavalla. Kerran seiska, aina seiska!

Kehopositiivisuus, jonka kantava ajatus on kaikenmuotoisten vartaloiden ehdoton, rakastava hyväksyminen, oli lapsuudessani ja nuoruudessani täysin vieras termi. Kukaan ei ollut siitä koskaan kuullutkaan. Yleisiä kauneusihanteita olivat missit, joista suurin osa oli vaarallisen alipainoisia. Kukaan ei koskaan kiinnittänyt mitään huomiota siihen, että niin oli myös 173-senttinen, 53-kiloinen Anne Pohtamo. Hänen painoindeksinsä oli vain 17,71.

Jumppatunneilla opin uskomaan siihen, ettei kroppani yksinkertaisesti ollut sopivanmuotoinen liikkumiseen. Se ei soveltunut jumppaan, koripalloon, eikä juoksemiseen. Koipeni olivat liian lyhyet ja lantionikin liian leveä. Se oli jäätävä havainto.

Ei mikään ihme, että välttelin pitkään ryhmäliikuntaa myös aikuisiällä. Kesti vuosikymmeniä, ennen kuin uskaltauduin mukaan kansanopistojen julkisiin liikuntaryhmiin kaikenikäisten ja -muotoisten liikkujien sekaan. Alitajuisesti jännitin ryhmien asenneilmapiiriä ja vertailemista. Varmuuden vuoksi piileskelin takariveissä, suojassa ohjaajan haukankatseelta. Tietenkin aivan turhaan. Vain yhden pilates-ryhmän jätin siksi, että meno palautti mieleeni jumppatuntirääkin.

En olisi ikinä voinut kuvitellakaan, että joskus hullaantuisin joogaan. En edes vielä siinä vaiheessa, kun työkuvioideni takia pistäydyin tapaamassa julkkisjoogi Petri Räisästä ja seuraamassa hänen vetämäänsä astangajoogatuntia. Vielä silloinkin ajattelin mielessäni, että joogassa on jotakin liian kummallista. Liian pelottavaa. Liian hörhöä.

Räisänenkään ei mielestäni ollut tästä maailmasta. Onnellisen oloinen joogi oli hämmentävä näky. Mies seisoi täysin vaivattoman oloisesti päällään, eikä hänessä ollut milliäkään ihraa.

Tunnelma Räisäsen astangatunnilla oli omituisen sisäänpäinkääntynyt. Trimmatut naiset vääntyivät silmieni edessä luonnottomille mutkille ja kaarille, ja antoivat Räisäsen korjailla asentojaan, joissa en nähnyt mitään korjailtavaa. Samaan aikaan kuulin korvissani outoa kohinaa. Kesti hetken tajuta, että puuskutus oli lähtöisin kymmenien ihmisten samanaikaisesta sisään- ja uloshengityksestä.

Never say never. Istumatyön kirot, orastavat selkäkrampit, johtivat siihen, että ajauduin lopulta hakemaan apua joogatunneilta. Yllättäen lempeä, pehmeä hathajooga vei heti mennessään. Ihastuin siihen, ettei matolla pakotettu suorittamaan yhtään mitään. Joka kerta opettaja muistutti lämpimästi meitä oppilaita siitä, ettei mitään pidä tehdä väkipakolla, vastoin kehon omia viestejä.

Ihana opettajamme oli tietysti täysin oikeassa. Ihmiskroppa on herkkä instrumentti. Sitä täytyy kuunnella äärimmäisen tarkasti ja ymmärtäväisesti, ja kohdella myötätuntoisesti. Jos jokin liike tuntuu pahalta, se pitää jättää. Muuten tekee itselleen väkivaltaa. Miten rauhoittava, armollinen ajatus!

Parhaalta tuntuu se, etteivät vertaileminen, kilpaileminen ja suorittaminen kuulu joogaan. Joogamatolla ketään ei kiinnosta se, höllyvätkö naapurin selluliitit ja allit vai eivät. Jokainen voi näyttää juuri sellaiselta kuin näyttää, epätäydelliseltä. Ponit ovat yhtä hurmaavia kuin lämminveriset, eikä aasejakaan arvostella.

Joogassa katseet kääntyvät sisäänpäin. Jotkut sulkevat silmänsä. Sanotaan, että silloin näkee kirkkaimmin omaan sisimpäänsä. Se onkin aivan totta. Jokaisella ihmisellä on sielussaan sisäinen näkijä. Sitä täytyy vain oppia kuuntelemaan.

Parhaissa joogatreeneissä jokainen putoaa omaan, näkymättömään kuplaansa tekemään harjoitustaan. Siinä kuplassa voi humpsahtaa rauhoittavaan, meditatiiviseen tilaan omaan sisäiseen maailmaansa ja jutella oman, sisäisen näkijänsä kanssa. Sisäisen näkijän viestit voivat olla hyvin hienovaraisia, pelkkiä utuisia tunnetiloja. Esimerkiksi epävarmuuden tunteita, jotka varoittavat väärästä suunnasta.

Hiljaisuudessa ympäristön voi tiedostaa, mutta se ei hallitse mieltä. Leijailevassa, kelluvassa mielentilassa oman kehonsa voi melkein unohtaa. Harjoituksen lopussa harmittaa, että on avattava silmät, noustava, käärittävä joogamatto rullalle ja poistuttava kylmään reaalimaailmaan raapimaan autonikkunaa jäästä.

En olisi ikinä uskonut sitäkään, että vielä jonakin päivänä lähtisin joogaopettajakoulutukseen, mutta juuri niin tein. Tietysti egoni pani aluksi hanttiin. Pidin keski-ikäistä itseäni ihan liian vanhana aloittamaan mitään uutta. Kuvittelin, ettei seiskan oppilas voisi ikinä olla muiden ohjaaja – ei varsinkaan muutaman vuoden joogakokemuksella. Räisäsellä oli sentään takanaan vuosikymmenten joogahistoria!

Miten typerästi ajattelinkaan! Onko jossakin määritelty se, milloin ihminen on liian vanha tai nuori heittäytymään johonkin uuteen? Ei tietenkään ole. Hiljattain kuulin naisesta, joka valmistui joogaopettajaksi kahdeksankymppisenä!

Joogamatolle jäivät selkäkramppini. Yllättävän helposti, ilman mitään ihmetemppuja. Vähitellen, huomaamattani, olen päästänyt irti myös koululiikuntaa kohtaan tuntemastani raivosta. Se ei ole tapahtunut ihan hetkessä. Ensi askel oli sen ymmärtäminen, että olin kokenut epäoikeudenmukaista, epätasa-arvoista kohtelua. Kesti pitkään ymmärtää, että olin ollut liian kova, kriittinen ja armoton myös itse itseäni kohtaan. Niinhän nuoret usein ovat.

Kieltämättä jotakin jäi myös hampaankoloon. Vielä en ole saavuttanut sellaista valaistumisen astetta, että hyväksyisin ilman ärtymyksen tunteita sitä kaikkea, mitä lapsille ja nuorille liikunnan ja urheilun nimissä yhä tapahtuu. Mitä järkeä on kaikessa pisteyttämisessä, kilpailuttamisessa, suorittamisessa ja vertailemisessa? Kenen etuja se palvelee? Kuka siitä hyötyy? Kuka ottaa vastuun, kun jotakin ikävää sattuu? Eikö tärkeintä olekaan liikunnan ilo?

Koululiikuntaa ja huippu-urheilua ei voi suoraan verrata toisiinsa, mutta niissä pelataan samoilla korteilla. Epäoikeudenmukainen kohtelu, lannistaminen, vähättely ja mitätöinti nakertavat väistämättä nuoren itseluottamusta. En ymmärrä, miten itse kaiken kestin. Ehkä turvallisen kotiympäristöni ja ystäväpiirini takia. Ehkä siksi, että minulla oli omat latuni ja tallini.

Ihme kyllä, nuorten epäasiallista kohtelua vastaan on alettu taistella vasta viime aikoina. Taitoluistelija Kiira Korven kaltaiset tulisielut muistuttavat meitä siitä, että jokaisella on yksinoikeus omaan kehoonsa. Se tarkoittaa myös sitä, että jokaisella on oikeus määritellä itse omat rajansa ja olla itselleen armollinen.

Kenelläkään ulkopuolisella ei ole oikeutta päättää, mihin toisen ihmisen keho soveltuu, mihin ei.

Lisää kirjoittajalta Wish you were here

Kaikki muistavat, miltä tuntui ensirakkaus

Poikaystäväni seisoi rautatieaseman aulassa ujona ja kömpelönä. Vaalea tukka lyhyeksi leikattuna, kioskilta...
Lue lisää

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.

This site uses Akismet to reduce spam. Learn how your comment data is processed.