Pitkä matka minuksi (matkaani itsen rakastamiseen)

Monen monta vuotta pyöritin vihaa, kiukkua, ärtymystä, pahoinvointia, lievää ahdistusta ja montaa muuta ikävältä tuntuvaa tunnetta, saamatta kuitenkaan kiinni, mistä niissä oikeasti oli kohdallani kysymys. Pitkään meni myös niin, etten oikein edes tiedostanut syvemmällä olevaa pahaa oloani. Se oli jotain, johon olin tottunut ja jonka kanssa olin kasvanut.

Olen lapsesta saakka näyttäytynyt ympäröivälle maailmalle ennemmin iloisena ja hyväntuulisena. Kotiseinien sisällä tai muuten piilossa olen sitten näyttänyt tunteitani enemmän antaumuksella. Kiukkuilusta ja tunteiden purkauksesta olen saanut paljon negatiivista palautetta. Sitä on invalidoitu elämässäni ja se on nähty huonona käytöksenä. En muista, että kukaan olisi osannut kysyä ja katsoa, saati ymmärtää mikä tarve siellä syvemmällä on ollut täyttymättä. Kuinka lapsi, hänestä kasvava teini sekä aikuinen voi osata itse tunnistaa saati sanoittaa tunteitaan ja tarpeitaan, jos niitä ei hänelle missään opeteta? Kuinka voimme kasvaa todellisiksi aikuisiksi ilman oikean aikuisen malleja?

Olen myös useasti saanut kuulla vähättelyä tuntemastani ja etten saisi kokea sitä mitä juuri siinä hetkessä koen. Tämä vähättely, ymmärtämättömyys ja tunteiden lakaisu-yritys on kohdallani ollut kuin bensaa liekeille. Se ei suinkaan ole helpottanut oloani, vaan on onnistunut vahvistamaan turhautumista ja vihaa sisälläni.

Myöhemmin olen löytänyt ymmärrystä itselleni ja tavoilleni reagoida. Viiden elementin teoriassa vallitseva elementtini on puu, joten epätasapainotilassa liiallisena ilmenevä viha on minun tyypille tuttu tunne. Aurvedinen doshani on pitta ja aurinkomerkkini on Leijona, joten tulta ja tappuraa riittää. Toisenlaisilla spekseillä syntyneet ihmiset reagoivat toisilla tunteilla ja tavoilla. Jokainen ihminen toimii enemmän ja vähemmän vaistojen ja muistojen varassa. Tunteemme ja reaktiomme palvelevat aina jotain sisäistä osaamme suojellen, vaikka se näyttäytyisi ulkoisesti millä tahansa tavalla.

Olen kutsunut p@skakasaksi sitä, miten meiltä (kenties paljolti ymmärtämättömyysestä ja tiedostamattomuudesta johtuen) piilotetaan lapsuuden perheemme ja sukumme sisäisiä hävettäviä asioita. Monesti varmaankin ajatellaan, että kun näitä asioita ei katsota ja käsitellä, päästään helpommalla, vaikka rehellisellä keskustelulla ja avoimuudella päästäisiin todennäköisesti parempiin tuloksiin. Vuorovaikutus ja keskustelu on paljon harjoitusta tarvitseva asia eikä se tässä maassa ja maailmassa ole joka suvussa kovinkaan luontaista.

Olen miettinyt, kuinka me kykenemme oikeasti voimaan hyvin, jos istumme p@skakasan päällä tajuamatta, että se on p@skaa. Vaikka me ripoteltaisiin siihen kasan päälle paljetteja, glitteriä sun muita koristuksia, hulppeita julkisivuja ja näyttävää ulkokuorta, niin se kasa on kuitenkin pohjimmiltaan haisevaa ja höttöistä. Ja se voi myös lennähtää tuulettimeen.

Koska useimmiten aikanaan kaikki se ryönä, pimeys, kurjuus ja mätä tulee elämässämme elettäväksi jonkinlaisen kautta. Tuskan voi tuottaa mm. mielen ongelmat, kehon sairaudet, ihmissuhteet ja ulkopuolelta tulevat tapahtumat. Se voi myös olla useamman kuin yhden asian yhdistelmää.

Ihmisen vapautuminen omaksi itsekseen taitaa tarvita tuskallisten tunteiden läpielämisen. Olkoon se kohta ihmisen kotelo- tai siemenvaihe. Perhosen kotelovaiheessahan tämä käy läpi totaalisen limaisen muodonmuutoksen, jonka aikana sen kaikki solut muuttuvat. Siemenen taas tarvitsee murskaantuen hajottaa siemenkuorensa, ennen kuin voi aloittaa kasvunsa mullan alla kohti päivänvaloa.

Voimme haluta helppoa elämää, mutta ainakaan syvempää totuudellisuutta kaipaavalle, tiedostavalle ja henkiselle matkalle lähteneelle ihmiselle sitä helppoa ei taida olla olemassa, ennen kuin asiat on käsitelty niitä mätäisiä juuria myöten. Anteeksianto on aina ennemmin pitkä kuin lyhyt prosessi.

Eivätkä ne elämän hankaukset lopu välttämättä käsittelyyn. Asioiden käsittely tuo kuitenkin lopulta näkökulman muutosta, jolloin kokemus itsestä, elämästä ja maailmasta muuttuu ja hankaukset eivät aiheuta enää samanlaista tuskaa. Ajattelen, että kohdattavaksi tarkoitetut asiat tulevat vastaan uudelleen ja uudelleen niin kauan kuin niiden käsittely on kesken. Niin, ja valmiiksihan emme sen käsittelyn kanssa edes tule; matkalla olemme hamaan loppuun eli viimeiseen hengenvetoon saakka.

Omalla kohdallani en ole uskonut ohituskaistoihin, vaikka niistäkin henkisellä matkalla puhutaan. Sen sijaan olen uskonut ja uskon edelleen avun pyytämiseen ja vastaanottamiseen, aitoon kohtaamiseen ja yhteyteen, turvallisiin tiloihin, rehellisesti sanoitettuun kokemuksista jakamiseen, monenlaiseen tunnetyöskentelyyn toiminnallisilla tavoilla sekä omaan kehoon ja hengitykseen palaamiseen.

Every succesful person has a painful story, every painful story has a succesful ending, so accept the pain and get ready to success. ~Abdul Kalam Ennemmin tai myöhemmin kipu tulee kohdata ja hyväksyä.

Olen joutunut viimeisten vuosien aikana kohtamaan pelkojani syvemmältä kuin koskaan ja minut on viety sellaisten luopumisten äärelle, joita en olisi halunnut kokea. Sitä edeltävästi olen toiminut tavoilla, joilla en olisi ikipäivänä oikeasti halunnut toimia. Olen ollut reaktiivinen, syyttelevä, vihaa lietsova. Trauma minussa on aktivoitunut eniten taistele-toiminnalla, vaikka pakeneminen, jähmettyminen ja miellyttäminenkin on minulle tuttua. ”Hurt people hurt people” eli satutetut ihmiset satuttavat muita, näyttäytyy maailmassamme. Niin kauan kun satutetut ihmiset eivät hae apua ja ota vastuuta omasta kivustaan ja kasvustaan.

Tätä satuttamista tapahtuu kuitenkin ihan kokoaikaisesti. Sitä tapahtuu monissa perheissä, työyhteisöissä, ystäväpiireissä, kouluissa ja päiväkodeissakin. Se voi olla pientä tai suurempaa. Toistamme usein liiankin automaatiolla samaa kohtelua, mitä olemme itse saaneet kokea. Aina tätä satuttamista tai sattumista ei tunnisteta ja tunnusteta tai sitä vähätellään ja vedotaan vertailemalla johonkin vielä kurjempaan ja pahempaan. Vähättelyä tapahtuu siis herkästi sekä satuttajan että satutetun omalta puolelta.

Satuttaminen ei välttämättä ole aina fyysistä. Sitä voi olla myös kuulemattomuus, näkemättömyys ja ymmärtämättömyys, syvempien tarpeiden vähättely tai ylihuolehtiminen, liialliset tai liian vähäiset vaatimukset. Erityisesti herkemmille ihmisille tällainen emotionaalisella tasolla tapahtuva kaltoinkohtelu voi olla suuriakin traumoja aiheuttava asia.

Todellisuudessa me emme pysty tässä elämässä toimimaan täydellisesti ja onnistumme aina jollain lailla aiheuttamaan pettymystä ja kipua ympärillämme oleville ihmisille, lapsistamme lähtien. Mitä läheisempi ihmissuhde, sitä enemmän siihen yleensä liittyy myös kipua. Tämän seikan ei pitäisi kuitenkaan antaa olla syy tai este, ettemmekö voisi pyrkiä parempaan toimissamme. Omaa toimintaa katsastamalla terapian ja terapeuttisen toiminnan avulla sekä esimerkiksi rakentavaa ja myötäelävää vuorovaikutusta harjoittelemisella on mahdollista saada muutoksia aikaan.

Traumaa on yhteiskunnassamme melkein joka puolella; voisi sanoa, että elämme traumamaailmassa. Trauman laajuuden ymmärtäminen ei vielä ulotu kaikkialle emmekä auttajina toimiessakaan aina tajua omaa haavoittuneisuuttamme tai haavojamme. Kuinka moni auttajan ammatissa toimiva on oikeasti käsitellyt oman vaille jääneisyytensä, sitä kun ei kouluttautumisvaiheessa välttämättä edes itse tiedosta ja harvemmin opinnoissa asiaan isommin suunnataan huomiota. Auttajan varjo-kirjan lukeminen ja oman elämänkaaren kirjallinen laatiminen ei kovin syvälle vielä vie.

Olen omassa elämässäni useassa kohtaa toiminut huonosti ja väärin. Tämän tosiasian me taidamme kaikki joutua inhimillisessä ihmisyydessämme kohtaamaan. Ja etsimään anteeksiannon ensin itsellemme. Nyt pystyn tiedostamaan, että menneen teot eivät määritä minua. Minä luon ja määritän itseni uudelleen ja uudelleen, päivittäin.

Toki edelleen on olemassa päiviä ja hetkiä jolloin uhkana on helpommin luisua mukaan toimintaan, joka ei ole ihannettani. Tutkailen omaa haavoittavaisuutta, rajanvetoa ja jaksamista ihan jatkuvasti ja opin päivä päivältä enemmän ja enemmän sallimista sille, etten ole täydellinen. Sallimista keskeneräisyydelle ja omanlaisuudelleni. En ole samanlainen kuin muut, vaan minunlainen.

From chaos into hope – Kaaoksesta toivoon

Se, miten olen aikaisemmin vaatinut itseltäni jotain tietynlaisuutta, on ollut tuskaa. Kun saan koko ajan enemmän kokemusta, millaista on olla turvassa ja luottamuksessa itseni ja muiden kanssa, parantaa se aivan uskomattomalla tavalla. Kun uskallan luoda aitoja ihmissuhteita ja ottaa sitä luottamuksen ja turvan kokemusta vastaan, koodaan itseäni uudelleen. Myös oman kuukautiskierron, ruokavalion ja unirytmin tarkkailu on auttanut ymmärtämään itseäni ja reaktioitani ja olen opetellut hidastamaan ja elämään enemmän hetkessä ja läsnäolossa. Vaikka väliin pienikin juttu voi kiukuttaa ja ärsyttää (niin kuin rehellisesti varmasti meitä kaikkia välillä kiukuttaa ja ärsyttää), niin voin silti rakastaa itseäni. Ja huomatessani, että nyt toimintani ei olekaan oikein rakastavaa, voin pysähtyä.

Itsen rakastaminen on hyväksymistä asioille ja sallimista hyvälle. Välillä hyväksyntää on se, että hyväksyy, kuinka vaikeaa jotain on oikeasti hyväksyä. Itsen rakastamista on ennemmin pienet ja arkiset mutta aidot myötätunnon ja lempeyden elkeet itseä kohtaan kuin suuret, kalliit  ja hemmottelevat palkinnot. Jos on vaikea sanoa itselleen, että rakastan minua, voi pehmeämmin tulla sen äärelle sanoen: ”Haluan rakastaa minua. Haluan sallia itselleni hyvää. Haluan toimia itseni puolesta. Haluan olla kiitollinen.” Itsen rakastamista on myös kääntää kieltosanoja sisältävät lauseet, joilla itselleen puhuu, myönteisempään muotoonsa.

Ennen itseni rakastamiseen asti pääsemistä olen vänissyt ja vanissut, ruikuttanut ja ulvonut, uhriutunut, syyttänyt ja kipuilut, raivonnut sekä rettelöinyt oman aikani. Olen joutunut katsomaan silmästä silmään omaa narsistista haavaani, sisäistä sabotööriäni ja hungry ghostiani. Nyt olen kasvanut valmiiksi palaamaan siihen elämäniloon ja -paloon, mikä sisälläni on jonkin asteisena syntymästä lähtien kuitenkin roihunnut. Se on vaan ollut välillä niin pienenpienenä liekkinä, että jossain vaiheessa pääsin miltei kokonaan sen unohtamaan.

Jos en olisi käynyt läpi sitä moskaa ja p@skaa, pimeyttä ja varjoja en olisi nyt tämä ihminen näine oivalluksineni ja sisäisine kokemuksineni, kuin juuri nyt olen. Epämukavalta tuntuvien asioiden käsittelyn avulla olen päässyt vahvemmin käsiksi uinuneeseen elämänvoimaani. Syvimmissäkin kuopissa olen saanut avun kautta kokea vilahduksia ja välähdyksiä elämänvoimani olemassaolosta ja näin päässyt tuntemaan hyvää oloa ja parantavaa rakkautta sisälläni. Vaikka se on myös uudelleen näiden kokemusten jälkeen usein kadonnut, ovat nämä välähdykset olleet todella tärkeitä muistutuksia.

Se, että palaan vahvemmin valoon ei tarkoita että nyt unohdan pimeyden ja varjojen olemassaolon. Sen sijaan integroin ja sisäistän sitä koko ajan osaksi itseäni ja elämääni. Minä ja elämä kokonaisuudessaan on jotain hyvin moniulotteista.

Ilontilaaja. Naura itsellesi ja ole kiltti muille. Ratkottu: onnen kaava. Elämä voi olla sekaisin ja silti tasapainossa, sanoo onnellisuustutkija. Onnen kaava on yksinkertainen: tutkimukset osoittavat, että olemme onnellisia, kun voimme omalla toiminnallamme auttaa muita olemaan onnellisia -ja osaamme hengittää.

Liian kauan vertailin itseäni muihin. En riittänyt itselleni, joten en riittänyt mielestäni myöskään ympäröivälle maailmalle.

Niin kauan kun en kestänyt ja hyväksynyt omia tunteitani kaikessa raakuudessaan, niin kauan kun taistelin kurjaa oloa ja demoneitani vastaan sisäisessä sodassani, niin kauan kun en hyväksynyt itseäni kaikessa feminiinisen vellovassa, kaaosmaisessa kokonaisuudessa, niin kauan kun olin tietoisen ja tiedostamattoman pelon, häpeän, vihan, surun, syyllisyyden ja katkeruuden vallassa, en voinut elää. En voinut oikeasti nähdä, en kokea, en ymmärtää. En itseäni, lastani, kumppaneitani, vanhempiani, muita ihmisiä tai maailmaa ympärilläni niiden monissa ilmenemismuodoissaan.

Vai tiedänkö ja ymmärränkö vieläkään hurjan paljoa? Tiedän nyt ainakin, että on kovin paljon mitä en tiedä tai ymmärrä ja sallin itseni olla tässä ei-tietämisen ihmettelevässä taikatilassa turvallisemmin.

Elämä on kaikkineen aika villi tanssi, johon mahtuu monenlaista rytmiä ja yllätyksellisyyttä. Tanssilattiassa voi olla halkeamia, liiallista liukkautta, ylimääräistä harmittavaa likaa ja roskaa sekä toivottua ja epätoivottua tanssiseuraa. Omaan tanssiin keskittyminen ja omien liikkeiden opettelu on kuitenkin jokaisen ykkösasia.

Minkälainen sinun elämäsi tanssi on ollut ja on nykyään?

 

 

Kirjoituksen kuvat ovat vanhasta kirjasta tekemäni art journalin sivuille vuosien varrella kertyneitä otteita.

Loppuun laitan vielä kuvamuistutuksen siitä, mitä tarvitsemamme tuki on ja ei ole. Oletko samaa mieltä?

Samankaltaisia ​​artikkeleita

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.