Keskipäivän varjoja osa 2
Taannoin silmiini osui somessa seuraava ajatus: Ihmiset pystyvät yleensä tukahduttamaan tunteitaan ja traumojaan keski-ikään asti, sitten vastaan tulee seinä. Jos katselen keski-ikäisten viitekehystä, jossa itse pääsääntöisesti elelen, kyseinen lausahdus on helppo allekirjoittaa.
Yksi meistä on tukahduttanut tunteitaan tekemällä hulluna töitä, toinen juhlimalla eli käyttämällä päihteitä, kolmas treenaamalla kaiken vapaa-aikansa. Joku on huolehtinut, että elämässä ei ole koskaan tylsää hetkeä, koko ajan tapahtuu jotain. Siinä eivät tunteet ja traumat ehdi pintaan puskea kuin ehkä aivan hetkellisesti. Joku ajautuu jälleen parisuhteessaan samaan miinaan, yksi etsii elämän tarkoitusta jo viidenneltä joogaretriitiltä. Tyhjyyden tunne vain lisääntyy.
Mielipuolinen työn tekeminen törmää keski-iässä seinään eli burnoutiin ja sekin uusii helposti, ellei loppuunpalamisen syihin päästä todella käsiksi. Himotreenaajan keho pysäyttää, tulee sairaus tai ylikunto. Saman kohtalon, kehon pysäytyksen, kokee yleensä se ken tylsiä hetkiä karttaa. Keho on nimittäin viisas. Suorittaja saattaa löytää itsensä tilanteesta, jossa ei voi kuin maata sohvalla käsissään kaikki maailman aika. Siinä sitä sitten alkaa nousta mieleen kaikenlaisia ajatuksia, tunteita ja lopulta sellaistakin tavaraa, jota ei olisi halunnut koskaan kohdata.
Entä juhlijat? Vaikka ei olisi onnistunut kehittämään itselleen varsinaista alkoholiongelmaa, tekee ikä tehtävänsä. Keski-ikäisen keho kun tuppaa kestämään aika heikosti juhlintaa, saati juhlaputkia. Keho, tuo tämän elämän ystävämme, laittaa rajat tässäkin.
Pysähdys saattaa tulla myös toiston muodossa. Jos huomaa toimivansa kerta toisensa jälkeen tietyissä elämän eteen heittämissä tilanteissa samalla tavalla ja saavansa saman ei- niin-mieluisan lopputuloksen, yleensä ihminen jossain vaiheessa loputtoman tuntuista kierrettä havahtuu ja pysähtyy. Alkaa sisäinen kyselytunti.
Miksi minulle aina käy näin?
Tämä on hyvin kriittinen vaihe, sillä edessä on valinnan paikka: syyttääkö ulkoisia olosuhteita (muut ihmiset, huono tuuri, maailmantilanne, rahan puute…) ja uhriutua, vai kääntyykö katsomaan itseään, tunteitaan ja traumojaan?
Itse uskon vahvasti universumin hyväntahtoisuuteen. Unski heittää meille tilanteita ja tapahtumia eteen niin kauan, että me pysähdymme katsomaan niitä tarkemmin. On totta, että saatamme suorastaan vetää puoleemme hankaluuksia, vääriä tyyppejä, rahavaikeuksia, ja jopa sairauksia. MUTTA se tapahtuu vain niin kauan, kunnes oikeasti pysähdymme, käännymme sisäänpäin ja suostumme katsomaan itseämme. Sen myötä todellinen muutos on mahdollista. Traumanpurku ei ole leppoisaa työtä, eikä se tapahdu hetkessä. Saatat tarvita apua, sillä tavaraa voi keski-ikäisenä olla kertynyt jo usealta vuosikymmeneltä, varsinkin jos olet vain puksuttanut eteenpäin mistään välittämättä ja mahdollisia ongelmia vuosi vuodelta kiivaammin haudaten.
Saatavilla on onneksi monenlaista tukea, jota nykyään ei ole mikään häpeä hakea. Tässä aika on muuttunut parempaan. Ollessani parikymppinen en tuntenut ketään, joka olisi käynyt terapiassa. Toisaalta en myöskään tuntenut juuri ketään, jolla olisi ollut ongelmia, joita terapiassa olisi voinut käsitellä. Oliko niitä?
Sukupolveni kasvatettiin tietyllä tavalla. Vaikeuksista ei puhuttu, ei oikeastaan edes ystävien kanssa, tai sitten vaikeudet olivat hyvin konkreettisia ja liittyivät esimerkiksi parisuhteeseen tai opintoihin. Tämän päivän keski-ikäiset ovat käyttäneet erilaisia coping-keinoja ja defenssimekanismeja muutaman vuosikymmenen. Nyt kuoret murtuvat ja jälki ei ole kaunista, mutta itseensä sukeltava saa palkinnon. Lopputulema on kaunis.
En itsekään ole irrallinen edellä kuvailemastani kuviosta. Vaikka olen tietoisemmin kohdannut tunteitani jo yli vuosikymmenen, työstettävää riittää. Tiedättehän vertauksen sipulin kuorimisesta? Tänä talvena on kuorittavaksi tullut jälleen uusi kerros ja sen repiminen on ollut kivuliasta. Lapsuudestani ja nuoruudestani on noussut paljon tavaraa ja olen joutunut kannattelemaan sisäistä lastani paljon. Tällä kertaa olen itsekin tarvinnut ulkopuolista apua.
Kokemukseni eivät ole uniikkeja, uskon monen aikalaiseni kantavan samankaltaisia muistoja repussaan. Meidät kasvatettiin olemaan valittamatta, sillä vanhempamme olivat sodankäyneen sukupolven jälkeläisiä. Kuten kaikki tiedämme, sota-aika jätti jälkeensä ihmisraunioita, jotka sitten suoriutuivat kasvatustehtävästään miten suoriutuivat. Vanhempiemme lapsuus oli lievimmissäkin tapauksissa niin paljon vaikeampi kuin meidän, joten meillä ei ollut oikeutta valittaa. Ja se tehtiin meille selväksi. Me tämän päivän keski-ikäiset emme puhuneet lapsuudenkokemuksistamme silloin, me emme puhu niistä vieläkään. Tämä on yksi sukupolveni varjoista.
Toisella sivustolla törmäsin toiseen ajatukseen, joka mielestäni toimii jatkona alun mietteelle. Ajatelman ydin oli, että oikeastaan kaikki hyvinvointimme eteen tekemämme työ on melko lailla turhaa, ellemme kohtaa itseämme ja haudattuja tunteitamme. Jos haluaa voida hyvin, jossain vaiheessa täytyy uskaltaa kurkistaa sisimpänsä kaatopaikalle.
Joko sinä olet aloittanut henkisen selkärepun tyhjentämisen?
Alkukevään kuulasta valoa ja rohkeutta katsoa pimeisiin nurkkiin toivottaen,
Katja
