Henkisen heräämisen todellisuus

Olen jo pidempään miettinyt että haluaisin kirjoittaa henkisen kasvun matkasta jotenkin kiteytetymmin ja laajemmin. Omat kirjoitukset kun ovat oman matkani kohtauksia sieltä ja täältä. Nyt tielleni osui englanninkielinen teksti aiheesta ja tämä teksti oli niin kuvaava ja hienosti kirjoitettu ja se kosketti todella syvästi sanomallaan kaikkeen omakohtaisesti koettuun. Tiedän, etten ikinä onnistuisi vastaavanlaista tekstiä tässä vaiheessa matkaani kirjoittamaan (eikä nyt olekaan tarvetta, kun se on jo kirjoitettu) joten päädyin kääntämään tekstin. Näin tämä upea kirjoitus voi saavuttaa vielä suuremman lukijakunnan. Uskon käännöksellä palvelevani tässä hetkessä parhaiten itseäni ja muita tällä kivuliaalla henkisen heräämisen tiellä. Alkuperäisen kirjoituksen löydät täältä.

Tosielämän henkinen herääminen on kaukana elegantista – se on sotkuista, rumaa, pirstaleista ja raakaa

Sielun musta yö – valonkipinöitä näkyvissä

Haluan henkisen heräämisen elokuvatyyliin

Tiedäthän, sellaisen missä päähenkilö kokee merkittävän omakohtaisen muutoksen hienostuneesti ja ylväästi. Kohtaus johdattaa katsojat hurmaavaan montaasiin, elokuvan tapahtumaketjuun (täydennettynä vaikuttavalla musiikilla), joka näyttää kuinka kaikki asiat päähenkilön elämässä parantuvat.

Päähenkilö löytää uuden upean työn lähetettyään CV:nsä vain muutamaan paikkaan; sattumanvarainen pistäytyminen kahvilaan poikii unelmakumppanin puhelinnumeron; vanha rähjäinen kämppä saa väistyä kun yhtäkkiä onkin varaa upeaan lukaaliin; välit kusipäisen isän kanssa selvitetään suitsait ja hänen kanssaan lähdetään kalastusretkelle. Ja kaikki tämä ainoastaan muutamien viikkojen aikana.

Montaasin mentyä ohi näemme päähenkilön oman elämänsä risteyksessä mietteliäästi hymyillen ja margaritaa siemaillen, muistellen taaksepäin ja ymmärtäen kuinka kulkeutui tähän uuteen ihanaan elämänsä kohtaan.

Oliskos todellisuustarkastuksen paikka.

Tosielämän henkiset heräämiset ovat kaukana tästä. Ei ole tapahtumaketjua, ei musiikkia eikä oikotietä seuraavaan kohtaukseen jossa yhtäkkiä olemme ihmeellisen onnellisia ja löytäneet sisäisen rauhan ja rakkauden. Emme voi teeskennellä sitä. Emme voi hypätä elämäntarinamme keskikohdan yli. Emmekä voi huutaa ”Poikki!”

Tosielämän henkisiin heräämisiin sisältyy paljon itkua. Siihen liittyy järjetön määrä sekavuutta, hämmennystä, epäilystä, kysymyksiä ja shokkia. Siihen liittyy syvään istutettu yhteiskunnallinen sosialisaatio ja ehdollistuminen joka saa meidät ihmettelemään mihin hemmettiin me oikein uskomme, mitä haluamme, mitä tiedämme ja tunnemme juuri nyt. Siihen kuuluu sekava ja sottainen keskivaihe, kauhun tunnetta keskellä yötä ja myös se oman vartalon hyväksymisen keissi joka tuli toki jo kertaalleen terapiassa käsiteltyä, mutta nousee jälleen kerran työstöön. Tosielämän heräämisiin liittyy myös mietintä siitä, mahtaako kukaan toinen koskaan tuntea samoin ja jos tuntee, miksei siitä puhuta ääneen?

Henkinen herääminen tuntuu kuin sydäntämme särjettäisiin ja kursittaisiin takaisin kokoon samanaikaisesti. Se tuntuu kuin kaikki itsemme osat olisivat sodassa keskenään ja kukin osa kutsuisi meitä matkaansa. Se tuntuu siltä, että olemme ristiriidassa sen osan kanssa joka sanomme haluavamme olla ja sen, kuka sillä hetkellä olemme (joka siis on täysin riekaleina oleva ihminen). Yhdellä hetkellä se tuntuu syvän raadolliselta ja toisella hetkellä olemme aivan seitsemännessä taivaassa. Joskus taas se kaikki tuntuu vaan järkyttävän h i t a a l t a.

Ja sitten yhtäkkiä, kesken kaiken tapahtuukin jotain. Se voi olla välähdys uutta näkökulmaa joka saa maailmamme pyörähtämään akselillaan, tunne kuinka syvä rakkaus syöksyy sydämeemme saaden meidät laittamaan kädet rinta-alalle ja haukkomaan henkeä, kuinka joku kertoo, että minulla on merkitystä, tuntemus että vanha kipeä sisäinen haava vihdoin kokee paranemista. Silloin jotain vapautuu. Jokin meissä antautuu. Siellä kohdassa missä ennen oli kovuutta löytyykin nyt pehmeyttä. Löydämme itsemme hetkistä joissa samaan aikaan meitä kumautetaan tiililastilla otsaan ja kaadetaan nurin höyhenellä; siinä on yhtäkkistä pysäyttävää ja syvää vaikutusta ja samalla olemme aivan sekaisin tyrmistyksestä.

Henkinen herääminen repii meidät auki. Se paljastaa kaiken sisällämme olevan ällöttävyyden. Sen mitä häpeämme ja haluamme salata itseltämme ja muilta. Kaikki unelmat joista ei tullut mitään, suhteet joissa tunnemme olevamme vankeina ja kaikki sanomattomat sanat. Herääminen on kuin peili jonka ääreltä emme voi kääntyä pois katsomasta itseämme, emme vaikka sieltä tuijottaakin takaisin peilikuva meistä riekaleisessa kaavussa. Se pakottaa meidät aitouteen, rehellisyyteen ja läpinäkyvyyteen. Se haastaa meidät seuraavalle tasolle.

Henkinen herääminen ei tapahdu kaikille. Se etsii ihmisiä jotka ovat henkisesti tarpeeksi vahvoja kestääkseen kolhut. Ja vaikka siltä usein tuntuukin, herääminen ei pelleile kanssasi vaan sillä on totinen tehtävä: auttaa meidät perille. Auttaa meidät meidän syvimpään rakkauden ja myötätunnon tilaan. Auttaa meidät yhteyteen loppumattoman sisäisen viisautemme kanssa. Auttaa meidät lempeään risteykseen missä hyväksymme itsemme ja rakastamme kaikkia. Auttaa meidät tilaan missä olemme täydessä luottamuksessa oman itsemme kanssa. Auttaa meidät kosketuksiin sirpaleisten osiemme kanssa ja auttaa meitä valamaan uskoa ja valoa niihin.

Ja kun viimein saavumme perille tajuamme, kuinka puhdistuneita, siunattuja ja valmisteltuja olemme. Sillon ymmärrämme, että ne läpikäymämme sielun mustat yöt olivatkin keino jolla oma raaka totuutemme pystyi kaivautumaan näkyville. Silloin nöyrinä ymmärrämme kuinka suurimmasta kivustamme onkin tullut suurin opettajamme.

Totuus itsestämme ei ole siinä vääristyneessä kuvassa mitä ympäröivä maailma yrittää meille syöttää siitä minkälaisia meidän kuuluisi olla. Totuus itsestämme löytyy kun lopetamme vääristämästä asioita. Kun lopetamme tekosyiden keksimisen. Kun lopetamme itsellemme valehtelun, että olemme tyytyväisiä asioihin vaikka emme oikeasti olekaan. Kun lopetamme uskomasta, että kaikki upeat elämänkokemukset ovat vain muille ihmisille varattuja

Henkinen herääminen antaa meille mahdollisuuden tajuta kaikki ne tavat millä pienennämme itseämme. Kaikki ne tavat joilla yritämme mahduttaa itseämme toisten sääntöihin, rajoituksiin ja uskomuksiin. Ja myös kaikki ne tavat joilla torjumme itseämme emmekä kunnioita omaa sisäistä viisauttamme.

Me muutumme vasta sitten kun tajuamme, että täytyy olla myös toinen tie. Sitten kun sisäinen totuutemme huutaa niin kovaa ettemme yksinkertaisesti kykene enää löytämään ainoatakaan tekosyytä tai harhautusta säätääksemme sitä ääntä hiljaiseksi.

Alkuperäisen tekstin on kirjoittanut Elizabeth Gordon ja se on julkaistu Elephant Journal-sivustolla.

Lisää kirjoittajalta Kirsikka / Pirtanauhaa ja piikkilankaa

Haavoilla, silti paranemassa

Haavoilla, silti paranemassa. Sitä minä olen.   Hoivaan hellästi haavojani, silittelen ja...
Lue lisää

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.

This site uses Akismet to reduce spam. Learn how your comment data is processed.