Häpeän ja häveliäisyyden pilviverho

Tapahtuipa tässä jokin aika sitten jotain, mikä laittoi miettimään häveliäisyyttä. Kävin eräänä päivänä talviuintipaikalla uimassa. Olen siellä käydessäni aina hyvin rauhassa ja itsekseen saanut olla. Oikeastaan olen jopa kaivannut välillä, että joku tulisi samaan aikaan ja muutaman kerran olen kaverin kanssa siellä käynytkin. Tänä tietynä kertana menin kuitenkin paikalle ja jatkoin silloin päällä ollutta hyvin hitaan hidasta rytmiä eli en kiirehtinyt missään, vaihdoin vaatteet hitaasti ja lähdin veteen. Takaisin uimakopille kävellessäni oli rantaan ilmestynyt auto ja mies kahden lapsen kanssa ulkoili auton luona. Tullessani lähemmäs, mies käänsi selkänsä minulle enkä saanut häneen katsekontaktia, että olisi voinut tervehtiä samaan paikkaan tullutta. Ajattelin, että ehkä he ovat tulleet venesataman rantaan ulkoilemaan. Menin sisälle koppiin, vaihdoin hitaan hitaasti vaatteet, join lämmintä juomaa ja söin vähän evästä. Kun vihdoin tein lähtöä ja olin lukitsemassa kopin ovea, mies huikkasi, ettei tarvitse laittaa ovea kiinni munalukolla. Aidon hämmästyneenä kysyin, että minuako he olivat koko ajan odottaneet pois tulevaksi. ”Vähän niinkuin niin” mies sanoi. Nolous ja häpeä nousivat itsellä pintaan ja tunsin poskieni punastuvan hiukan. Olinko tosiaankin ollut niin itsekäs ja vaan hidastellut ja nauttinut omasta olostani. Tämän jälkeen nousi vastareaktio. Hitto soikoon ja sehän ei minun häpeäni ole, jos joku ei uskalla ilmaista millään muotoa, että on myös tulossa uimaan. Kyseessä on paikka, jossa on vain yksi ja sama vaatteidenvaihtokoppi miehille ja naisille.

~totuuden kuu häpeän pilviverhon takana~

Kotiin kävelymatkan pohdin kovasti miten häveliäisyys, jota meille usein on pienestä pitäen opetettu, vaikuttaa monesti hyvin itseä satuttavalla tavalla. Liiallisessa häveliäisyydessä emme uskalla pitää puoliamme, annamme asioiden ja ihmisten mennä rajojemme yli ja hiljaa kärsimme ja kenties kannamme sisäistä pahaa oloa. Oloa, jota emme välttämättä aina edes ymmärrä tai tajua, että mistä se pohjimmiltaan kumpuaa.

Kun sanomme ”ei se mitään” asiaan joka oikeasti on ”kyllä se mitään”. Kun ohitamme itsemme ja teemme toiselle mieliksi. Kun emme puhukaan rehellisesti peläten vastareaktiota. Kun jätämme sanomatta asioita, jotka oikeasti haluaisimme sanoa. Ne kaikki jäävät kuitenkin myllertämään sisällämme ja aiheuttavat huonoa oloa. Sen huonon olon vahvuutta emme välttämättä edes osaa ymmärtää siinä kohtaa, vaan pahimmillaan se räiskähtää sitten tutummassa ympäristössä valloilleen. Esimerkiksi työpäivän aikana kerätty väärällä tavalla kohdelluksi tullut olo räjähtääkin kiukkuna tai piikittelynä asiaan kuulumattomalle, usein rakkaalle puolisolle tai lapselle.

Hyvin häveliääksi opetetut ihmiset eivät ehkä kyseenalaista päiväkodin, koulun, kerhon tai minkään muunkaan tahon toimintaperiaatteita, vaikkeivat olisikaan samaa mieltä asioista tai kokisivat ne jopa häiritsevinä. Kenties he eivät halua leimautua vaikeiksi ihmisiksi, koska sellaista kuvaa yhteiskunta tuntuu antavan asioihin puuttuvista ja asioita kyseenalaistavista ihmisistä.

Koen häveliäisyyden olevan lievemmin ilmaistu versio häpeästä. Ainakin häveliäisyys vie vahvasti häpeän juurille. Internetin ihmemaasta löytyikin, että häveliäisyys on aikanaan vanhan kansan suussa lyhentynyt muotoon häpy ja synonyymeina sille on käytetty kainous, siveys, säädyllisyys, ujous. Häpeän synonyymeistä löytyy samoja sanoja sekä myös häveliäisyys.

Aina on ollut asioita, jotka on koettu häveliäinä ja häpeiltävänä. Köyhyys, avioero, kouluttamattomuus, tiettyyn ryhmään kuulumattomuus eli erilaisuus, mielenterveysongelmat, alkoholismi jne. Olemmeko nykypäivänä päässeet häpeän suhteen puusta pitkälle verrattuna isomummojemme ja mummojemme aikaan? Ihailtavan moni ihminen uskaltaa kuitenkin nykyään ottaa niin sanotusti härkää sarvista ja lähtee työstämään heille kuulumatonta häpeää. Koska mitä enemmän olen tarkkaillut asiaa, kuunnellut viisaita keskusteluja ja lukenut tekstejä aiheesta sekä tutkinut itseäni, olen huomannut että usein kannamme meille kuulumatonta häpeää. Häpeä kulkeutuu taakkasiirtymänä menneiltä polvilta. Monet ihmiset nykyään myös antavat rohkeammin kasvonsa lehtijuttuihin, joissa rikotaan häpeää jota on kertynyt vaikeiksi koettujen aiheiden ympärille.

Ihmiset, jotka eivät halua tai ole valmiita käsittelemään heille kuulumatonta häpeää, harvoin haluavat tunnustaa koko häpeän olemassaoloa. Se lakaistaan maton alle, kielletään ja pahimmassa tapauksessa paiskataan syyttäen toisten niskaan. Häpeähän on se kaiken nielevä primaaritunne, kun tapahtuu jotain mikä tuntuu niin kestämättömältä, että haluaisi miltei vajota maan nielemänä. Se tuntuu, niinkuin se voisi jollain lailla vahingoittaa sinua ja sinun ydinuskomuksiasi maailmasta ja itsestäsi. Siihen yhdistyy pelko, ettet olekaan arvostettu tai hyväksytty omana itsenäsi.

Ja veikkaanpa, että hyvin monella meistä on jostain kohtaa elämää kokemuksia tilanteista, joissa ei ole saanut olla kokonainen ja tullut täysin hyväksytyksi todellisena omana itsenään. Kokemuksia kun on ollut liikaa tai liian vähän. Jos on joutunut pimittämään tai pienentämään kiukkua, pettymysta, surua tai muuta ns. negatiiviseksi koettua tunnetta. Tarpeita tunteiden alla ei ole ymmärretty, meidät on jätetty tunteidemme kanssa liian yksin ja se on aiheuttanut häpeää. Jokainen meistä kaipaa tulla ymmärretyksi, hyväksytyksi ja rakastetuksi tunteidemme ja tarpeidemme kanssa, semmoisina kuin me ollaan..Me kaikki kaipaamme kokonaisena omana itsenämme hyväksyttynä olemista ja sen puutteesta aiheutuu häpeää ja tuskaa. Melkoinen on kuoriminen autenttisuuteen.

Häpeä ei kieltämällä vaan häviä minnekään vaan päinvastoin rellestää taustalla aiheuttaen hurjasti pahoinvointia yksilössä ja yhteisössä. Ei häpeä ja häveliäisyys tietenkään mikään pelkästään huono asia ole. Niinkuin kaikki tunteet, ovat ne inhimillisiä ja niille on oma tarkoituksensa. Koen että ne ovat kuitenkin tunteita, joiden juurille on syytä sukeltaa ja tutkiskella omassa elämässä sen sijaan, että niitä viittaisi kintaalla.

Houstonin yliopiston sosiaalityön tutkimusprofessori Brené Brown on parinkymmenen vuoden ajan tutkinut haavoittuvuutta, rohkeutta, häpeää ja empatiaa. Hän uskoo, että ihmisen on kuljettava haavoittuvuuden läpi tullakseen rohkeaksi. Brownin häpeätutkimukset ovat osoittaneet, ettei häpeä katoa itsekseen, vaan vaatii työstämistä. Häpeää ei voi oikein torjua vaan se pitää sietää. Brown on myös sitä mieltä, että häpeän parasta vastalääkettä on empatia.

Häpeä syntyy, kun yritämme selvitä ristiriitaisten, eri suunnista tulevien odotusten keskellä ja haluamme miellyttää kaikkia. Kuulostaako tutulta, että haluat olla hyvä työntekijä, vanhempi ja ystävä sekä samalla pitää huolta ulkonäöstäsi ja kodistasi ja harrastaa? Kaiken tämän keskellä media ja markkinointi edelleen ylläpitävät ja pahentavat häpeän kulttuuria luomalla tarpeita ja täydellisyyteen pyrkimistä. Silti eniten häpeää aiheuttavat lapsuudessa vanhemmilta opitut tavat ja suhtautumistavat. Useimmat tuntevat, etteivät kykene olemaan riittävän hyvin jokaisella saralla. Häpeän tunteen synnyttää kuitenkin vasta se, kun kuvittelemme, miten muut ihmiset meidät ja toimintamme näkevät, vaikka itse haluaisimmekin olla jotain muuta kuin mistä arvostelemme itseämme. Tämä saattaa johtaa eristäytymiseen, vaikka tosiasiassa haluaisi epätoivoisesti kuulua joukkoon. Pahimmillaan häpeä voi johtaa itsetuhoiseen käytökseen tai hyökkäykseen muita kohtaan, eli todennäköisesti aivan päinvastaiseen käytökseen kuin haluaisi.” 

Häpeän neljä elementtiä ( by Brené Brown) avuksi häpeän kanssa työskennellessä:

1. Tunnistaminen ja sen laukaisijoiden ymmärtäminen.

Miltä häpeän kanssa tuntuu, tunnustele, mikä sen sai aikaan.

2. Kriittisen tietoisuuden harjoittaminen

Mitä viestejä ja odotuksia huomaat, jotka saavat tuntemaan häpeää? Ovatko ne realistisia?

3. Ulospäin suuntautuminen

Otatko tarinasi omaksesi ja kerrotko toisille? Empatia syntyy yhteydestä toisiin.

4. Häpeästä puhuminen

Puhutko miltä tuntuu ja pyydätkö mitä tarvitset kun koet häpeää?

 

On hyvä etsiytyä ihmisten seuraan, joilta voi saada empatiaa arvostelun sijaan. Empatia on myötäelämistä ja kykyä asettua toisen asemaan. Kykyä kuulla ja olla yhteydessä ja vuorovaikutuksessa. Ihmiset, joiden kanssa voi puhua avoimesti ja kertoa häpeää aiheuttavia asioita ovat kultaakin kalliimpia. Jakaminen ja yhteys voi löytyä kavereiden seurasta tai erilaisista työpajoista, joita nykypäivänä on onneksi hyvin tarjolla. Avoimuus on alkuun kovin pelottava asia, joten on tärkeää, että jakamiseen valitsee turvallisen ilmapiirin itselleen.

 

Kannustan kaikkia raottamaan häpeän pilviverhoa omaksi ja tulevien sukupolvien parhaaksi <3

Lisää kirjoittajalta Kirsikka / Pirtanauhaa ja piikkilankaa

Haavoilla, silti paranemassa

Haavoilla, silti paranemassa. Sitä minä olen.   Hoivaan hellästi haavojani, silittelen ja...
Lue lisää

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.

This site uses Akismet to reduce spam. Learn how your comment data is processed.