Haavoittuvuus ja autenttisuus ovat avaimet omannäköiseen elämään

 

Kunnioita ja sinnikkäästi rakasta vaikeita päiviäsi yhtä paljon kuin kirkkaimpia hetkiäsi

Näin kirjoittaa Meri Mort kirjassaan Lumoava nainen.

Tämä on ollut takuulla yksi tärkeimmistä muistutuksista itselleni. Ja myös yksi vaikeimmista. Tuohon pääseminen edes jollain tasolla on ottanut useamman sataa toistoa ja harjoituskertaa ja harjoitukset jatkuvat edelleen.

Minulla nimittäin on ollut kovin vääristynyt kuva maailmasta. Erityisherkkänä ihmisenä tunnen tunteet suurella intensiteetillä. Rakkauden ja keveyden tunteet ovat parhaimmillaan tosi huipussaan olevan euforisia ja vastapuolena sitten ne syvät, pimeät ja vaikeat hetket ja päivät osaavat olla myös todella nielevän karmaisevia.

Siten on ollut jotenkin suuri halu tuudittautua uskomukseen, että elämän pitäisi aina olla vaahtokarkkia ja auringonpaistetta. Ja eiköhän pohjimmiltaan jokainen ihminen janoa hyvää oloa ja halua poistaa pahan olon, monesti hinnalla millä hyvänsä. Eikö siihen perustu kaikki riippuvuudetkin.

Halumme kokea hyvää ja epämiellyttävän työntäminen kauemmas on itsepintaista ja kovin inhimillistä. Meidän sisällämme tuntuu olevan aika iso tarve myös vain näyttää hyvää ja mallikasta oloa. Pinnoitella ja silotella kulissit sellaiseksi kuin haluaisimme, koska uskomme että muidenkin pinnoittelu ja silottelu on todellista.

Kun kuulemme jonkun kärsivän, voimme kuulla myös lohduttelua, että kaikilla meillä on oma ristimme kannettavana ja ettei kukaan tästä maailmasta ilman säröjä selviä. Niin totta kuin se onkin, on säröjen näyttäminen muille silti monessa tapauksessa vielä kasvojen menetykseen yhdistyvän kamalaa. Enenevässä määrin on nykyään kuitenkin tunnustukset pimeyksien kokemisesta totuudellisesti ja julkisesti alkanut olla laajempaa.

Tarvitsemmeko me totuudellisuutta eli haavoittuvuutta ja autenttisuutta?

Sosiaalityön tutkimusprofessori Brené Brown julistaa haavoittuvuuden olevan oikeasti rohkeutta ja vievän kohti autenttisuutta, aitoa itseä. Kokeaksemme oikeaa yhteyttä toisiin ihmisiin meidän täytyy tuntea, että tulemme todellisesti nähdyksi ja se tapahtuu haavoittuvuuden kautta. Autenttisuus (authencity) taas on yhtä vahva tarve ihmisellä kuin elossa selviytymisemme takaava kiintymys (attachment), sanoo lääkäri Gabor Maté. Mutta mitä on haavoittuvuus ja millaista on olla autenttisesti oma itsensä?

Haavoittuvaksi asettuminen ei ole helppoa, koska se tuo näkyväksi häpeän ja pelon. Nämä kaksi inhaa ja raastavaa tunnetta, joiden olemassaoloa haluaisimme välttää niin kauan ja paljon kuin mahdollista. On tutkittua, että haavoittuvuus on häpeän, pelon ja oman edun tavoittelun ydin. Mutta sillä on myös vastapuolensa; se on ilon, luovuuden, joukkoon kuulumisen sekä rakkauden synnyinsija.

Kun olemme haavoittuvaisia, olemme aidosti omia itsejämme ja paljastamme sisintämme totuudellisesti. Haavoittuvaisena ollessa emme enää hallitse ja yritä vaikuttaa elämään. Haavoittuvuus purkaa pois sitä, millaiseksi olemme kenties muokkautuneet ympäristön paineessa selviytyäksemme ja muita miellyttääksemme eli tullaksemme hyväksytyksi. Sen sijaan haavoittuvuus on tarpeellista irrottautuaksemme muokkautuneesta itsestä ja kaikesta muusta valheellisuudesta elämässämme.

(Jos et ole vielä nähnyt Brenén TEDtalkia aiheesta Haavoittuvuus, voit katsoa sen suomenkielisillä teksteillä tästä linkistä.)

Autenttisuus tai aitous on omana itsenämme olemista. Ollessamme aitoja seisomme jalat tukevasti maassa mutta nöyrinä, emme ylimielisinä. Tiedämme kuka olemme, mistä pidämme ja mitä tunnemme.

Miksi autenttisuus on sitten niin kadonnutta meiltä?

Gabor Maté on hoitanut työuransa aikana paljon riippuvuuksista ja parantumattomista sairauksista kärsiviä ihmisiä. Hänen erikoisalaansa on riippuvuudet ja psykologia ja hänen traumaymmärryksensä on todella syvää. Gabor selittää eräässä puheessaan (jonka videon voit nähdä tästä linkistä) kuinka tarpeemme autenttisuuteen on yhtä voimakasta kuin kiintymykseen mutta jos autenttisuutemme pienenä lapsena uhkaa kiintymystä vanhempiimme, ei meillä ole muuta vaihtoehtoa silloin kuin luopua autenttisuudesta. Ilman kiintymystä emme nimittäin selviä elämässä.

Jos olemme kasvaneet perheessä, jossa on ongelmia, voimme joutua jo pieninä lapsina tukahduttamaan autenttisuutemme säilyttääksemme kiintymyksen vanhempiimme. Voimme joutua tiukan valinnan eteen kokien, että jos olen autenttinen, en tule rakastetuksi ja jos en ole rakastettu, en selviydy. Esimerkkinä, ettei saa lapsena näyttää kiukkua, koska se uhkaa vanhempaa. Tällöin lapselle syötetään suoraan tai kiertoilmaisuin, että hän on huono ja ei rakastettava kiukutellessaan ja näin kitketään vihan tunne pois näkyviltä. Viha, joka lähtökohtaisesti kuitenkin on voimaa, jota tarvitsemme rajojen asettamiseen. Tukahduttamista voi tapahtua minkä tahansa tunteen kanssa.

Tukahdutetut tunteet taas ovat tutkitusti monien sairauksien juurisyitä. Jos emme pidä puoliamme ja ole totuudellisia itsellemme, me sairastumme. Sairastuminen voi olla fyysistä tai psyykkistä, perusta molemmissa on sama ja sen taustalla voi olla trauma.

Voimmeko saada autenttisuuden takaisin?

Hyvä uutinen kaikessa on, että aito itse on kuitenkin aina olemassa sisällämme ja meillä on mahdollisuus tehdä työ siihen uudelleenyhdistymisen kanssa.

Antautuminen takaisin autenttisuuteen, lähteminen löytöretkelle kadotetun autenttisuuden luokse on oman kokemukseni mukaan samalla löytöretki omaan lapsiosaan. Se on parantumista sille kaikelle mitä vaille on lapsuudessa jäänyt. Retki ei ole mikään huvimatka. Päinvastoin, se on monesti hyvinkin kivulias kasvumatka. Se voi lähteä sairastumisesta tai henkisestä romahduksesta ja viedä kiertoteitä pikkuhiljaa omaa itseä vapaammaksi ja aidommaksi kuorien, kohti vapautuneisuutta ja aitoa syvältä kumpuavaa iloa. Kun sinne asti pääsee, alkaa huviretki sitten ollakin käsillä. Eikös meille ole lapsesta asti teroitettu, että ensin työ ja sitten huvi.

Salaman haavoittama vaahtera jatkaa kasvuaan vahvana.

Ilo nousee sisältä. Sillä ei ole mitään tekemistä ulkopuolisen kanssa. Se ei ole toisten ihmisten tai minkään muunkaan aikaansaamaa. Se on oman elämänenergiamme spontaania virtausta. ~Osho

Kytkeytyessämme haavoittuvuuteen ja autenttisuuteen, joudumme ottamaan askeleita oman mukavuusalueen ulkopuolelle. Tällöin kehon ja mielen reaktiot voivat olla hyvin voimakkaita. Pelko nostaa päätään, pahoinvointi ja vatsan oireilu voi olla isoa, kurkkua kuristaa ja päätä kivistää. Ja kuitenkin, Mark Twainin sanoin: ”Kaikki haluamamme on pelon toisella puolella. Rohkeus on pelon vastustusta, pelon päihittämistä, ei pelon olemassaolemattomuutta.”

Voimmeko tunnustaa omat vajavaisuutemme ja kertoa epäröintimme? Voimmeko tunnistaa meissä heräävät tunteet ja sanoa ne ääneen? Sallimmeko itsemme tuntea myös vihaa, häpeää, pelkoa, kateutta, mustasukkaisuutta ja inhotusta? Uskallammeko olla eri mieltä muiden kanssa, sanoa ettemme tiedä jotain, kysyä tyhmän kysymyksen tai antautua autettavaksi?

Olen huomannut ihan omakohtaisesti esimerkiksi kuinka paljon helpompaa on tarjota omaa apua toisille kuin pyytää apua itselleen tai tarjottuna sitä aina edes vastaanottaa. Autetuksi tulemisessa testataan kykyämme haavoittuvuuteen. Koen, että autetuksi tuleminen yhdistyy kulttuurissamme myös helposti heikkouteen. Olemme tottuneet olemaan itsepärjääviä ja kaiken osaavia. Emme kenties halua olla vaivaksi tai näyttäytyä heikkoina ja sanomme ettemme tarvitse apua vaikka sitä sisimmässämme ehkä haluaisimmekin. Ei ole myöskään ennenkuulematonta, että kun olemme itse tottuneet kieltäytymään avusta, selän takana arvostelemme paheksuen niitä jotka apua hakevat ja ottavat vastaan.

Itse jouduin äskettäin tunnustamaan itselleni, että vaikka tällä hetkellä otan jo apua vastaan ja olen pidempään sitä tehnyt, on sisälläni silti osa joka edelleen vastustaa avun vastaanottamista. Ja huomasin, että se osa syöttää minulle virheellistä uskomusta, että pyytäessäni apua olisin huono ja epäonnistunut. Tämän tajutessani tajusin myös, että meillä ihmisillä on monia asioita joissa voimme kuvitella olevamme jotenkin hakkeroineet jo kaavaamme ja tehnet muutosta. Ja tottahan se onkin, olemme kyllä tehneet muutosta mutta se ei tarkoita, että asia olisi kerralla käsitelty. Käsiteltävät juttumme ovat kaikki spiraalissa liikkuvaa, uudelleen ja uudelleen, aina syvemmällä tasolla ja ehkä isommalla vaihteella tajuntaamme tulevaa. Valmiita olemme vasta kun elämä meissä loppuu.

Kun odotamme liian painokkaasti, että elämä olisi helppoa kaikilla osa-alueilla, koemme lopulta vain pettymystä. Ihmissuhteet, työelämä ja kaikki pitäisi tapahtua ilman suurempia vastoinkäymisiä ja kun niitä sitten tulee, olemme ymmyrkäisinä. Vallalla olevan pinnoitellun ja kukkean elämän itsepintaisessa kulississa kulkee mukana, itsepintaisesti myös, toisten syyttäminen, vertailu ja myös kateus. Ongelmat löytävät helposti syypään jostain muualta kuin itsestä. Nämä ovat toki heikon itsetunnon puolusteluun tarvittavia suojakeinoja ja inhimillisen ymmärrettäviä juttuja. Harva meistä ehkä oikeasti onkaan niin vahva kuin annamme ulospäin ymmärtää.

Tehdessämme virheen ja vastahyökätessämme ja syyttäessämme jotain muuta samanlaisesta tai muunlaisesta virheestä viemme huomion pois omasta syyllisyydestämme tai muusta pahasta olosta. Näin peitämme ja suojelemme itseämme. Välttelemme kohtaamasta omaa häpeää, omaa huonommuuden tunnetta, kateutta tai monia pettymyksiä koko elämämme aikana. Haluamme sulloa nuo lapsuuden ja nuoruuden pahaa oloa aiheuttaneet möröt laatikoihin, pois mielestämme ja yllätys on tosi karu, koska ne eivät koskaan jätä meitä rauhaan ennenkuin olemme tehneet iljettävän, kammottavan, tuskaisen pahalta tuntuvan ja usein vielä karun pitkän ajan kestävän puhdistustyön.

Onhan meidät kyllästetty tietynlaisessa valheellisuudessa hyvin pitkään. Mainoksissa, naistenlehdissä, miestenlehdissä, aivan kaikkialla näemme pitkälti pintaa, photoshoppausta, kiillottelua. On aika vaikeaa kaivaa autenttisuus esiin itsestä, jos sitä ei ihan kamalan paljon ole tottunut näkemään, ainakaan niin että sitä olisi arvostettu. Ympäröivä maailma on vahvasti näyttänyt, että arvostuksessa vie lopulta voiton se siloiteltu versio.

Paitsi nyt, kun siloitellun muurit alkavat pikkuhiljaa tulla murtuen alas ja autenttinen, luonnollinen ja haavoittuva on uusi musta.

Sanotaan että valotyö on oikesti varjotyötä ja niin se on. Tajuamalla, että kaikista epämiellyttävimmän tunteen meissä aikaansaavat ihmiset ovat oikeasti niitä meidän suurimpia opettajiamme. Ilman heitä voimme tuudittautua olemaan mukavia, rakastettavia, aina iloisia ja niin pirun ihanan mahtavia tyyppejä.

Ja olemmehan me sitäkin, ihan jokaikinen. Kaikessa mitä olemme on vaan myös vastapuoli.

Onko elämässäsi ihmisiä keille voit olla vaivaksi ja keiltä voit pyytää apua? Ihmisiä keidän seurassa uskallat olla haavoittuva ja aito oma itsesi? Jos ei ole, mistä voisit heitä löytää? Me kaikki tarvitsemme seuraa missä olemme juuri sopivia. Sitä ei löydy kaikkialta minne menemme, se ei ole mahdollista.  Minun energiat eivät sovi joka hetkessä yksiin jokaisen ihmisen kanssa. Yhtä paljon kuin herätän ihastusta herätän myös vihastusta ja tämä pätee kaikkiin ihmisiin. Aiemmin minulla oli tarve miellyttää ja olla kaikkien hyväksymä. Nyt olen hyväksynyt enemmän elämän totuutta. Kohtaamiset joissa haavoittuvuus  ja autenttisuus ovat mahdollistuneet, ovat olleet hurjan tärkeitä kokemuksia siinä ja harjoitukset jatkuvat.

 

Pssst. Jos tunteisiin kiinnostaa perehtyä enemmän, löytyy Yle Areenasta kuunneltava sarja, jossa monien muiden mielenkiintoisten aiheiden lisäksi on hyvät jaksot tunteista. Sieltä löytyy perustunteet viha, pelko, ilo, suru ja inho sekä myös rakkaus, häpeä ja kateus. Tiedeykkönen extran ensimmäiseen tunnejaksoon, aiheesta viha, pääsee tästä linkistä.

Lisää kirjoittajalta Kirsikka / Pirtanauhaa ja piikkilankaa

Keskeneräisyyden harjoittelua bullet journalin avulla

Kaipaatko arkeesi lisää luovuutta, mutta koet olevasi kaukana siitä, mitä itse omalta...
Lue lisää

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.

This site uses Akismet to reduce spam. Learn how your comment data is processed.