Kateuden tunteen pienentämiseen auttaa aito rakkaus ja turva itselle

Kateus, tuo korventavan sisäisen kamppailun aikaansaava tunne. Kateuden pisto, sanotaan. Ja kovin pistävältä se tottavie tuntuukin pahimmillaan.

Voihan kateus toki ilmentyä myöskin lievempänä tai ehkä ei edes täysin tunnistettavana itsessä. Ja voihan olla, että joskus voi olla helpompi nähdä kateuden (tai minkä tahansa muun tunteen) esiintyminen toisessa, kuin tunnustaa sen olemassaoloa itsessä.

Kateuden sanotaan olevan yksi äitihaavan ilmentymistä. Äitihaava on sitä, kuinka tietynlaisia naiseuden ja ihmiselämän malleja siirretään sukupolviketjussa eteenpäin. Monesti ne jatkavat kulkuaan tiedostamattomina ja kyseenalaistamattomina muotoina. Ne ovat selviytymisstrategioita ja toimintamalleja, jotka aiheuttavat ihmiselämässä erilaista oireilua ja kipuilua.

Muita äitihaavan ilmentymiä on muun muassa häpeä, syyllisyys, itsearvostuksen puute ja itsen pienentäminen tai muuttaminen ollakseen hyväksytty. Äitihaavasta on Karita Palomäki kirjoittanut hienon kolmiosaisen blogisarjan Hidasta elämää-sivustolla, (pääset lukemaan kirjoitukset näistä linkeistä: 1. osa, 2. osa, 3. osa) joten en pureudu sen enempää siihen kokonaisuuteen.

Kateus kääntää elämää hiukan vinksalleen.

Mutta takaisin kuitenkin kateuteen.

Ei kateus kuitenkaan mikään huono ja paha asia ole, vaikka se taidetaan aika isosti mieltää niin sanotuksi negatiiviseksi tunteeksi. Onhan se myös äärettömän tarpeellinen tunne. Yleensä sitä kokiessa huomaa, että on jotain mitä haluaisi kenties omassa elämässä toteuttaa tai olla. Kateus havahduttaa tarkastelemaan vahvemmin sitä, elääkö omien arvojen mukaan, toteuttaako omia syvempiä tarpeitaan ja näin ollen, rakastaako itse itseään oikeasti ja täysin.

Helposti voimme laittaa syyn elämämme pilaan menemisestä jonkun toisen vastuulle. Löydämme takuulla AINA jonkun ulkopuolisen, jolle voimme syyn sälyttää. Minä ainakin olen tehnyt sitä, ihan kukkuroittain oman elämäni myrskyissä seilatessa. Ja oikeasti, me kaikki teemme sitä, tiedostimme tai emme. Kai se on sitä inhimillisen ihmisyyden ohjelmointia. Emme ehkä haluaisi itsessämme myöntää, että niin toimimme, joten voi olla turvallisempaa sanoa, ettemme tunne kateutta tai että emme toimi toisia syyllistäen. Itsensä huijaaminen on todella viekas ihmislajin anti, meidän aivoilla pystymme siihen ja helposti.

Tunne, joka tuntuu jollain lailla kulkevan käsikynkkää kateuden kanssa on häpeä.

Häpeä kertoo tarinaa, että meissä olisi jotain vialla. Häpeä voi tulla esimerkiksi siitä, kun huomaamme toimivamme tavalla, jolla emme haluaisi toimia. Mutta koska häpeä on vaikea tunne, on sen esteenä häpeän häpeä. Häpeä siitä, että tuntee häpeää, voi joskus olla kovin vaikeaa kohdata ja ylittää.

Voi elämä. Ja kuitenkin nämä tunteet joutavat tulla tabujen ja naamioiden alta päivänvaloon. Tarvitsemme puhetta ja normalisointia tästä aiheesta. Elämämme on usein tosiasiassa muutakin kuin valoa, iloa ja kiitollisuutta. Olemme jo tarpeeksi kauan kieriskelleet yrittäen näyttää elämästämme vain kaiken kiiltokuvan ja oman hyvyyden ulkopuolellemme, kun todellisuudessa meissä möyrii ihan ja kaikki. Sekä pimeys että kirkkaus. Hyvyys ja pahuus. Ihan kaikkien kolikoiden molemmat puolet.

Sanotaan, että niin kauan kun miehet ja naiset eivät toteuta rehellistä keskustelua siitä, keitä he todella ovat, minkä kaiken kanssa he elämässään kamppailevat, missä heillä on puutteita ja mitä he todella syvimmiltään haluavat, rakkaus pysyy väliaikaisena tunteena. Rehellisyys ja kommunikaatio ovat avainasemassa uuden maailman luomisessa.

Kateuden esiintymistä omassa elämässäni

Olen huomannut, että minussa on eniten kateutta aiheuttaneet ihmiset, jotka menevät kohti omia unelmiaan. Ihmiset, jotka uskaltavat toteuttaa itseään luovilla ja taiteellisilla tavoilla. Laittavat itsensä peliin sata lasissa. Alkavat oman elämänsä sankareiksi ja sankarittariksi. Kateutta minussa synnyttävät myös ihmiset, jotka ovat käyneet omaa kasvumatkaansa syvästi johonkin selkeämpään kohtaan, jossa pystyvät jo toimimaan muidenkin avuksi. Olen kateellinen siksi, että se on myös itselläni kohta, jonne haluan. Jos en tunnista itsessäni heräävää kateutta ja sen tuomia huomiota, alan helposti pienentämään itseäni, kokemaan huonoutta ja lopulta katkeruutta toisten menestymisestä.

Monesti olen saanut itseni kiinni kateudesta negatiivisuuden kautta. Olen kokenut jonkun ihmisen tai hänen toimintansa ärsyttävänä. Kun olen alkanut syvemmin tarkastella, mistä ja miksi ärsytys nousee, olen kerros kerrokselta pääsyt kiinni erilaisiin huomioihin ja lopulta on kaivausten alta löytynyt kateutta. Ärsytyksen syynä saattaa löytyä yksinkertaisesti myös se, että ihminen toimii tavalla, jota en omassa toiminnassani halua tunnistaa ja tunnustaa. Silti, senkin alla voi löytyä jonkinlainen kateuden murunen. Nykyään ymmärrän yhteyteni kateuteen helpommin ja nopeammin kuin aikanaan, jolloin se näyttäytyi vain ärsytyksenä tai jonkun asian vastustuksena.

Itseni pienentäminen, itse-epäilys sekä myös itseni toisia paremmaksi kokeminen on minulle elämän aikana kovin tuttua. Niinkuin se on jossain määrin varmaankin tuttua jokaiselle tai ainakin suurelle osalle ihmisiä syvemmälle sisimpäänsä tutustuessaan. Sen huomaaminen itsessä, sen ilmentymisen hyväksymisen eteen työskenteleminen, on ollut kuitenkin eteenpäin auttavaa. Kuten myös kateuden olemassaolon hyväksyminen ihmiselämässä. Että kateus, niinkuin kaikki muutkin tunteet, on elämään kuuluvaa eikä sitä tarvitse kieltää tai piilottaa ollakseen ”hyvä ihminen”.

On ollut vapauttavaa tunnistaa kateuden tunteet ja sanoittaa sitä itselle sekä ihmisille, joita kohtaan sitä on tuntenut tai joiden kohdalla helposti tunnistaa, että on vaara alkaa painumaan kohti kateutta. Kateuden aiheiden tunnistaminen on myös tärkeää nähdäkseen, mitä asioita omasta elämästään ehkä kieltää. Jälkikäteen olen tehnyt huomion, että mitä kauempana olen ollut siitä, mitä syvällä sisälläni haluaisin olla, tehdä tai toimia, sitä kipeämpänä pistona kateus on tuntunut.

Loppupeleissä olen tullut siihen tulokseen, että niin kateuden, kuin oikeastaan kaikkien elämän haasteiden kanssa, on yksi lähtökohtainen rohto ja se on itsensä rakastaminen. Itsensä syvä hyväksyminen ja rakastaminen juuri sellaisena kuin on, ilman yritystä alkaa muuntautua toisenlaiseksi. Tähän rakastamiseen sisältyy myös itsensä salliminen mennä kohti omia unelmiaan, toiveitaan ja syvempiä tarpeitaan.

Harmillisesti saamme siihen täydelliseen rakastamiseen ja hyväksyntään kovin vähän esimerkkiä ja ohjausta tässä maailmassa, joka suurelta osin perustuu läheisriippuvaiseen malliin rakastaa ja vertailun korostamiseen suhteessa muihin. Omassa erillisyydessämme elämme usein pelossa, jota emme välttämättä edes tunnista. Emme helposti tunnista aina muitakaan tunteitamme, vaan tilkitsemme ja paikkaamme elämäämme usein materialla, kiireisyydellä sekä olevinaan-suhteilla, joista puuttuu kuitenkin syvempi yhteys, luottamus, intiimiys ja sitoutuminen.

Hyväksymme metsän puut sellaisina kuin ne ovat. Voimmeko hyväksyä ihmiset ja heidän edustamansa asiat samalla tavalla.

Tarvitsemme parantavia kokemuksia matkallamme kokonaisiksi

Kateus on tuttu tunne usein erityisesti naisten välisten suhteiden rikkojana. Ilman vahvaa itsensä rakastamista voi olla vaikea luottaa muihin naisiin ja olla kokematta heitä jonkinlaisena uhkana.

Kateuden katsotaan kumpuavan heikosta itsetunnosta ja riittämättömyyden tunteesta, joiden juuret vievät huonoihin lapsuus-ja nuoruuskokemuksiin. Jotta saan yhden lempisanani mahdutettua tähänkin tekstiin, mutkat suoriksi oikoen sanoisin, että kateus on myös eräänlainen jossakin vaiheessa elämää tulleen trauman aiheuttamaa.

Ja tästä aasinsiltana pääsen taas kertomaan omasta suhtautumisestani traumaan. Trauma on monelle ilmeisesti aika rankka sana ja sitä on vaikea omistaa omaan elämään kuuluvaksi. Ajattelemme, ettei meille nyt mitään isoa ja ihmeellistä ole tapahtunut. On ollut katto pään päällä, vaatteita, ruokaa yllin kyllin, materiaa riittävästi ja vanhemmatkin asuneet saman katon alla. Spoiler alert: se ei takaa millään tasolla emotionaalista turvaa ja tukea lapsuuteen. Itse katson, että koko maapallo on yksi iso trauma café, jossa elämämme traumat näyttäytyvät erilaisina heijasteina. Isossa kaavassa jokaisella meillä on enemmän tai vähemmän vajeita henkisen tai materiaalisen turvan kanssa, jonka juuret menevät taakkasiirtymän kautta pitkälle taaksepäin.

Joukko johtavia traumatutkijoita sanoittavat trauman olevan katkos yhteydessä. Yhteydessä itseen, muihin ihmisiin sekä luontoon. Kun katsastaa maailman nykymenoa, voiko rehellisesti sanoa, ettei tämä katkos näkyisi?

Kokemus monista ystävyyksistä, työpaikoista ja järjestö- sekä harrastustoiminnasta elämän aikana on näyttänyt esiin ison, monesti erilaisissa ryhmissä vallitsevan piirteen: juoruamisen ja selän takana puhumisen. Tämä jollain tasolla jopa normittunut tapa toimia on valitettavalla tavalla juuri sitä meidän äitihaavaa ruokkivaa. Voi myös olla, että mielessämme ajattelemme juoruavia asioita, mutta tuomme niitä esiin harvoille, jos kenellekään. Pään sisälläkin ne tunteet kuitenkin aina nakertavat.

Pahoittaessa mielemme jostain, emme ehkä sano sitä ääneen ihmiselle, jonka johdosta olemme mielen pahoituksen kokeneet. Asia tai tapahtuma osuu jonnekin omaan vaillinaisuuden kokemukseemme, mutta tiedostamatta emme sitä edes aina tajua. Reagoimme ehkä nopeasti, sisäisesti tai ulkoisesti. Vetäydymme ja sulkeudumme tai teemme toiminnallamme jonkinlaisen vastahyökkäyksen. Ajattelemme, että toisen pitäisi tajuta meitä, ilman että kerromme omaa sisäistä tarvetta, tunnetta tai kokemusta.

Ja se oman tarpeen, tunteen tai kokemuksen kertominen onkin kenties pelottavinta mitä tiedämme. Se on todellista intiimiyttä. Silloin olemme paljaimmillamme, eikä meitä ole valmennettu siihen elämän aikana. Päinvastoin, olemme turvattomuudessamme ja pelossamme tottuneet suojaamaan itseämme todelliselta näkymiseltä.

Loppujen lopuksi voimme kuitenkin itse valita puhaltaako yhteen hiileen näennäisesti tai kokonaisvaltaisen rehellisesti ja aidosti. Elämäni aikana olen huomannut kuinka tämä näennäinen, vähän etääksi suhteet jättävä tapa toimia on yleistä. Aitoon ja rehelliseen yhteyteen tarvitaan huima määrä luottamusta ja se ei ole itsestäänselvyys tai välttämättä aina onnistuva asia.

Tämä turvan aikaansaama luottamuksen tunne ja sen mukana tuleva aito yhteys on kuitenkin se, mistä on mahdollista saada vähintään yhtä huima määrä parantavaa kokemusta.

Haluaisitko olla tai oletko jo valmis astumaan askeleen kohti sitä?

Millä tavalla ja missä saat ja voit omassa elämässäsi jo vastaanottaa turvaa? Millä tavalla ja missä voisit sisäistä turvaa edelleen vahvistaa ja lisätä?

Itseä hellivää loppuvuotta <3

Lisää kirjoittajalta Pirtanauhaa ja piikkilankaa

Rakas rakkaus, rajat ja vuorovaikutuksen rakenteellisuus

  Rakkaus on sanana kaunis. Meille kerrotaan, että rakkaus saa maailman pyörimään...
Lue lisää

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.