Sisäinen sankari

Kuolema kuuluu elämään siinä missä syntyminenkin. Syntyminen on uuden alku. Se on ihanaa, upeaa ja kerrassaan uskomatonta. Kuolema sen sijaan herättää usein pelkoa ja ahdistusta, koska elämä päättyy. Joskus trauma, läheisen kuolema tai sairastuminen saattaa herättää suuren pelon menettämisestä ja kuolemasta. Pelko kuolemasta, saattaa kasvaa niin suureksi, että se alkaa rajoittaa elämää. Mulla kävi näin. Seurasin oman lapsen taistelua kuolemaa vastaan. Se synnytti minussa paniikin.Ajattelen, että meidän jokaisen sisällä asuu soturi. Se on sisällämme asustava sankari, joka odottaa hetkeä kunnes se vapautetaan. Sisäinen soturimme auttaa meitä ylittämään itsemme. Se taistelee pelkoja ja ennakkoluuloja vastaan. Sisäinen soturi pystyy mihin vaan, jos vain annamme luvan. Soturi puhuu suoraan sydämemme kautta ja saa loppujen lopuksi viimeisen sanan, jolloin ego jää taistelussa toiseksi. Soturi ei välttämättä aina voita, mutta se ei koskaan anna periksi. Ei koskaan. Se taistelee aina loppuun asti.

Mun sisäinen sankari oli pitkään kahleissa. Se kyllä kiljui olemassaolostaan, mutta en huudoista huolimatta kuunnellut sitä. En ottanut vastuuta olostani, jonka menneet tapahtumat olivat minussa saaneet aikaan. Vastuunoton sijaan pukeuduin marttyyrinviittaan ja syytin elämää kaikesta. Lopulta kuitenkin koitti aika, jolloin oli tehtävä jotain. Annoin soturin tarttua aseisiin menettämisen ja kuolemanpelkoa vastaan. Nuo pelot olivat juurtuneet minuun liian syvälle ja nuo juuret oli katkaistava.

Kuvittele tilanne, jossa jokin uhkaa sinua. Kulman takana vaanii jokin. Kuvittele, että henkesi on vaarassa. Sinua ajetaan takaa, tai ainakin luulet niin. Tunnet kuinka suonissasi alkaa virrata pelko. Pelko siitä, jäätkö henkiin. Sykkeesi nousee. Tunnet ja kuulet sydämen lyönnit joka puolella kehoasi. Mieleen tulee ajatus kuolemasta. Tuntuu kuin keuhkot täyttyisivät vedestä, tai niiden tilalle kasvaisi kivet. Nuo jäätävät kivilohkareet estävät hengityksen. Kehosi alkaa voida huonosti. Sinua hikoiluttaa. Pyörryttää. Oksettaa. Hiki nousee pintaan. Sitten onkin jo kylmä.Kuvailemani tilanne oli minulle vielä arki päivää muutama vuosi sitten. Äkillinen pelko reaktio, tuttavallisemmin paniikkikohtaus ohjasi elämääni päivittäin. Ainoa ero kuvailemaani tilanteeseen on se, että minua ei kukaan eikä mikään uhannut. Uhkaaja oli oma mieleni.

Paniikki esti minua elämästä. Pelot paniikista asettivat rajat elämälle. Yleensä tuo kohtaus iski yöllä. Muistan monen monituista yötä, jolloin heräsin tunteeseen, aivan kuin joku olisi kuristanut minua. En saanut henkeä ja sydän hakkasi tietään ulos mun rinnan läpi. Olin varma, että saan sydänkohtauksen. Kävelin huoneesta toiseen, yritin rauhoitella itseäni. Pahinta oli se, että olin yksin pienen lapseni kanssa. Lapseni nukkui autuaan tietämättömänä, kuinka hänen äitinsä kamppaili pelkoja vastaan. Monena yönä mietin, soitanko ambulanssin, vai soitanko äidille. Rajaton mielikuvitukseni ja yön pimeys heittivät vain bensaa liekkeihin.

Kohtauksen aikana ehdin miettiä monia asioita. Tunteita ja ajatuksia vilisi päässä, kuin muurahaisia keossa. Mietin, että jos kuolen, lapseni joutuu kasvamaan ilman äitiä. Kuvittelin, kuinka lapseni traumatisoituu, jos hän löytää äidin kuolleena lattialta. Jos en pelännyt kuolemaa, pelkäsin, että vähintäänkin sekoan. En nukkunut öisin. Jännitin päivisin. Mietin, koska seuraava kohtaus tulee. Vaikka harvoin paniikki iski yleisellä paikalla, olin aivan varma, että ihmiset aistii sen musta. Aivan kuin mun otsassa olisi ollut leima, siitä että kärsin paniikkikohtauksista. Sen tietysti kuvittelin, mutta se tuntui pahalta.Olen luonteeltani sosiaalinen, huumorintajuinen, välillä melkoinen rääväsuu. Osasin piilottaa pelot ja paniikin näiden piirteiden alle. Monikaan ei tiennyt, kuinka syvällä oikeasti olin. Itse kuitenkin tiesin, että jos en saa suuntaa muutettua, käy varmasti huonosti. Päivystyksessä hyppäsin vähän väliä. Ahdisti ja sydän hakkasi. Jos pääni oli kipeä, mulla oli vähintäänkin aivokasvain. Jos tuli mustelma, olin varma, että mulla on leukemia. Tiedätte varmaan mainoksen, jossa nainen googlettaa oireitaan netissä. Nainen katsoo kauhistuneena tietokoneen näyttöä ja sanoo; ”Mull on lepra”. Tuo nainen; aivan kuin mä muutamia vuosia sitten. Nyt se naurattaa ja viljelen asiasta  huumoria, mutta aikoinaan huumorinkukka ei kukkinut.

Suoraan sanoen, en muista, mikä oli käänteentekevä hetki. En tiedä oliko sellaista yksittäistä asiaa tai hetkeä, joka olisi muuttanut suuntani. Mut veti pinnalle tyttäreni, perhe, ystävät, psykologi ja suunnaton elämänhalu. Suurimman työn teki kuitenkin sisäinen soturi, eli minä itse!Puhuin asiasta paljon. Aloin kohdata pelkoni, enkä paennut niitä enää. Tajusin, että en voi tehdä pelosta vihamiestäni, vaan mun oli hyväksyttävä se. Opettelin hyväksymään sen herkkyyden minussa. Ymmärsin vihdoin, että mulle oli tapahtunut paljon asioita, jotka oli tämän pelon ja paniikin laukaissut. Oli ihan ok olla pelokas ja tarvita apua. Lopulta hyväksyin ajatuksen kuolemasta. Se on osa todellisuutta, eikä sitä voi muuttaa. Se ei pakene, vaikka kuinka pelkäisin.

Ei siis jäädä pelkoon kiinni. Tartutaan molemmin käsin elämään. Imetään elämästä kaikki irti. Nautitaan joka hetkestä. Ollaan rohkeita, uskalletaan elää joka sekunti täysillä. Ollaan kiitollisia tästä hetkestä.

Pohdin monta kertaa, miksi haluan tulla näkyväksi tässä asiassa? Haluanko todella, että kaikki saavat tietää, miten syvällä olin? Tulin siihen tulokseen, että haluan viimein luopua tuosta ajasta. Jättää sen taakseni. Haluan hyväksyä tuon ajan ja mitä se minulle opetti. Haluan, että luovun häpeästä, jonka se minussa aiheutti. Haluan, että pelot ja paniikki, eivät enää määrittele sitä kuka nyt olen.

Kaikesta huolimatta olen kiitollinen tuolle pelolle, joka vapautti mut, mun sisäisen sankarin!

Tähän loppuun vielä teksti, jonka kirjoitin jonain pelon yönä, kun olin kohtauksesta selvinnyt.

”Sisäinen sankari”

Keskellä pimeää yötä herätit minut taas.
Tulit varoittamatta kuten aina.
Yritin paeta,unohtaa.
Et päästänyt otteestas vaan yritit kaikin keinoin nujertaa.
Olin eksynyt. Eksynyt elämäni polulta.
Sinusta johtuva kipu oli kasvattanut juuret.

* Tule vaan,tule milloin vaan. Nyt olen valmis sut kohtaamaan.
Enää en piiloudu vaan seison vastassa. Pysyn kasassa.
En pistä sua sivuun vaan taistelen ja poljen maahan.
Sinä sokeapisteeni, jota peloksi kutsutaan,et pääse mua enää kahlitsemaan.

Tulit myös aamulla,yörynnäkön jälkeen.
Hiivit hiljaa ja säikytit. Ahdistit nurkkaan,kun sitä vähiten odotin.
Veit mut paikkaan tummaan. Paikkaan,jossa ei ole valosta tietoakaan.
Kaivoit tiesi syvälle sisälle. Vihdoin tajusin,nyt olit mennyt liian pitkälle.

* Tule vaan,tule milloin vaan. Nyt olen valmis sut kohtaamaan.
Enää en piiloudu vaan seison vastassa. Pysyn kasassa.
En pistä sua sivuun vaan taistelen ja poljen maahan.
Sinä sokeapisteeni,jota peloksi kutsutaan et pääse enää mua kahlitsemaan.

Mietin usein miten tähän jouduin. Ennen kaikki oli hyvin.
Yritin pitkään löytää tieni oikealle polulle. En vai tiennyt miten.
Liikaa oli tapahtunut. Sen tyhjyyden keskellä kuitenkin tapahtui jotain,sisäinen sankarini heräsi eloon.
Nuo pelon kasvattamat juuret pitävät mut tiukasti pystyssä.
Tuo valo,sisälläni paahtava aurinko vie mua jälleen eteenpäin.
Tiedän,että valoa seuraa varjo,että joskus vielä pistäydyt.
Tiedän kuitenkin sen,että sen taistelun sä häviät.

*Tule vaan,tule milloin vaan…