Satuprinsessaa ei oo! Osa 3.

Henkisestä kivusta, fyysisiin oireisiin.

”..Osaatko kertoa, milloin menit rikki?
Minä osaan.
Revittiinkö sun maitohampaat irti?
​Älä huoli, pian kasvaa rautaa!..” ​

Lapsena suurin pelkoni, oli samalla suurin toiveeni.
Pelko oli, jopa niin voimakas, että kannoin sitä mukanani aina aikuisiälle asti.
Arvaatko pelkoni?
En varmasti ole ainoa lapsi, joka tätä pelkoa on kantanut mukanaan!
​Pelkäsin, että vanhempani eroavat.
Nyt voin kertoa, että niin ei lapsuudessani käynyt. Ja edelleen vanhempani ovat yhdessä, onnellisiakin.
Samalla kun pelkäsin, monesti toivoin, että he ymmärtäisivät lähteä erilleen. Inhosin niitä hetkiä, kun kotona ei ollut hyvä olla.

Ihmisten energiat vaikuttavat toisiinsa. Kun yhdellä on huono olla, se usein vaikuttaa kaikkien paikalla olevien ilmapiiriin. Perheessä tämä vahvistuu, sillä tunnesidos on usein vieläkin voimakkaampi ja energiakentät ovat toisissaan kiinni. Ei ole lainkaan epäilystä, etteikö sanonta, -jos äiti voi hyvin, perhe voi hyvin- pitäisi paikkansa. Tosin sen voi sanoa molempiin vanhempiin viitaten. Ehkä aiemmin, tuota lausetta on käytetty enemmän äidistä, kun äidin on koettu olevan lähempänä lapsia.

Muistan tuon hetken, kun pelko astui elämääni. Olin kolme-neljä vuotias, vanhempani riitelivät. Olimme autossa menossa kotiin. Pelkäsin ja se pelko jäi asumaan minuun. Pelkäsin muutosta, pelkäsin eroa, pelkäsin menettämistä. Kukaan ei silloin kuullut minua, tai nähnyt pelkoani. Ei osannut tai ei edes ymmärtänyt olla tukenani. Jäin yksin tunteideni kanssa ja ne tunteet jäivät asumaan minuun. Vuosiksi! Lähes kolmekymmentä vuotta kannoin noita tunteita mukanani, taakkana selässäni.

Pelko oli fyysistä ja sai koko kehoni käyttäytymään viallisesti. Mahani kipeytyi ja meni sekaisin, hartiat ovat olleet lähes koko elämäni jumissa. Päätä särki usein tai minulle nousi selittämätön kuume. Nyt nuo oireet ovat minulle selkeitä merkkejä siitä, että kaikki ei ole hyvin.

On hyvin erikoisen tuntuista lähteä tapaamiseen, kun maha ei mene jännityksestä sekaisin. On aivan uudenlainen tunne huomata, kun tapahtuu jotain hyvää, se todella tuntuu hyvältä eikä keho viesti millään negatiivisella tavalla. Perhoset voivat todella kutittaa kivastikkin mahassa, eikä saada aikaan tarvetta pysyä vessan lähettyvillä.

 

Tämä teksti sai alkunsa siitä, kun näin erikoisen unen. Unessa olin töissä ja edessäni oli viemäri, kaadan viemäriin sylistäni jotain tummaa ja pahanhajuista. Minulle on tärkeää saada kaikki hävitettyä ja huudottua alas.
Siivosin unessa siis kirjaimellisesti paskaa. Oman elmäni taakkaa, asioita, tapoja, ajatusmalleja, jotka eivät enää palvele minua tässä hetkessä.

Olen tehnyt voimakasta irtipäästämistä jo pidempään, puhdistanut mieltäni, energioitani, koko kehoani. Teen sitä fyysisesti ja psyykkisesti. Todellisesti! Hereillä sekä unessa. Oloni on ollut sen mukainen, välillä oksettaa. Välillä tuntuu, että helpottaa. Kunnes tulee taas uusi kuori käsiteltäväksi. Tiedän, että kaikki mitä olen kantanut mukanani, kaikki mitä en enää tänään tarvitse irtoaa minusta.

Tuntemukset ovat eri päivinä erilaisia. Välillä poskia kuumottaa, niskoja jomottaa, päätä särkee. Kun taas toisena hetkenä vatsa menee sekaisin. Aina kun vain voin, jos vain suinkin kerkeän koetan istua tunteiden, kipujen, olojen tullessa alas ja käsitellä jokaisen. Saada kiinni, mistä tunne johtuu ja mitä on menossa. Ja päästää siitä sitten irti. Kaikesta ei voi, eikä pidäkkään saada kiinni ja jotkut asiat jäävät vielä myöhemmäksi. Silti puhdistun ja nautin siitä, jokaista irtipäästöä myöten.

Joten todellisuudessa, en usko että kukaan koskaan voi loppujen lopuksi pidempään olla satuprinsessa. On vain oman elämän tähtiä, prinsessoja ja prinssejä. Joista jokainen, meistä jokaikinen on juuri täydellinen omana itsenään. Kun kaikki naamiot on riisuttu, pelot kohdattu, muurit hakattu rikki. Lopulta peilistä katsoo aito ihana sinä. Ja kun rakastat itseäsi, sinua rakastetaan sellaisena kun sinä olet!

-K-