Häpeä

Häpeä on salakavala. Se osaa mennä pensaiden ja puiden taakse piiloon ja väittää ettei ketään ole paikalla. Häpeä häpeää itseään, siksi se vetää ylleen mitä eriskummallisimpia roolivaatteita. Häpeä osaa taitavasti leikkiä piilosta, sillä se on erinomainen naamioituja. Se voi hiippailla muiden selän taakse ja muina miehinä teeskennellä olevansa joku muu. Se sulautuu toisiin tunteisiin, sillä on paljon helpompaa olla viha, ahdistus tai vaikka suru, kuin häpeä. Se ei kestä nähdä itseään, siksi se välttelee katsomasta peiliin.

 Jostain kaukaisten muistojen takaa se hiipii esiin, luikertelee kuin käärme mieleni näyttämölle: häpeä. Yhtäkkiä hävettää kaikki: omat sanani, lauseeni, keskeneräiset ajatukset. Kuvitelmat. Epävarmuudet ja epäonnistumiset. Tekemättömät teot. Tehdyt teot. Koko olemus, miltei koko elämä. Häpeän vaippa ulottuu laajalle, reunoja siitä on vaikea erottaa. Ja kun mistään ei saa otetta mutta häpeävaippa vyöryy iholle, on vaikea olla. Tekee mieli kadota ja piiloutua. Tekee mieli muuttaa metsään ja ryhtyä erakoksi. Tekee mieli heittää hanskat tiskiin ja luovuttaa.

Häpeä kutistaa, pitää paikallaan ja estää kasvun. Se hiljentää ilon ja sammuttaa valon. Se nakertaa. Se jähmettää. Se lamaannuttaa. Häpeä pistää vertailemaan ja kokemaan huonommuutta. Mielen se lyttää matalaksi. Se rakentaa muureja ihmisten väliin, eristää. Häpeä kaventaa näkökykyä: lähelle se ei näe ja kauas sen katse ei yllä. Joskus se touhuilee pakonomaisesti jotain, ettei sen tarvitsisi kohdata itseään. Usein sitä väsyttää. Häpeä kiemurtelee, sillä sitä vaivaa ja hiertää, mutta sen on vaikea pysähtyä ja kysyä itseltään: mikä on? Häpeä haluaisi valua maanrakoon ja muhia siellä. Päivänvalosta se luulee saavansa migreenin, vaikka totuus on se, että vain päivänvalo voi sen pelastaa ja vapauttaa. Häpeä on kuin pieni turvaton lapsi, joka janoaa tulla nähdyksi, mutta silti pelkää sitä eniten.

Vaikeinta on kutsua se kylään. Kattaa pöytä, avata ovi ja sydän ja sanoa: käy sisään. Minäpä keitän kahvit, otatko maidolla vai ilman? Ja sitten kuunnella. Ja kuulla. Ei muuta. Ottaa se vastaan ja hyväksyä täysin. Katsoa sitä kuin pientä lasta ja rakastaa sen jokaista mutkaa. Kaivaa sen juuret esiin ja hoitaa niitä hellästi. Hyväksyvää katsetta se kaipaa, ja myötätuntoa. Ei se kaipaa viisaita sanoja, järkeilyä ja selityksiä, se kaipaa että se otetaan sydämeen ja nähdään. Siinä se voi levätä ja tarpeeksi levättyään se päästää enemmän elämää läpi ja henki kulkee kevyemmin. Kun häpeäänsä ei torju, vaan päästää sen sisälle ja tuntee sen joka solullaan, sen ei enää tarvitse taistella tullakseen nähdyksi. Silloin systeemistä vapautuu vanhaa energiaa ja uudet seikkailut kutsuvat.

Kirjoittanut
Lisää kirjoittajalta Iloisesti kesken

Tornitalo kaatuu

Pelkäsin tätä syksyä, aavistin jonkin olevan tulossa. Ja niin kävi: kun syksyn...
Lue lisää

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.