Rehottavakin palsta on henkireikä

Minulla on pieni, puolen aarin viljelypalsta lähellä kotiani. Se on minulle erittäin tärkeä henkireikä ja rauhoittumispaikka. Jos ei metsäretkiä lasketa, mikään ei maadoita samalla tavalla kuin puutarhassa möyriminen. Kun sormet (ja varpaat) ovat mullassa, yhteys Äiti Maahan ja maa-elementtiin on vahva.Samalla viljely on konkreettista tekemistä, jossa oma kädenjälki näkyy – vaikka kasvun ihme onkin aina ihana yllätys. Ikinä ei tiedä etukäteen, mitkä siemenet itävät ja mikä lähtee hyvään kasvuun. Vaikka keskityn pääasiassa syötävien kasvien viljelyyn, palstallani on aina myös kukkia, joten palsta tuo myös esteettistä iloa.

Ruumiillinen työ raikkaassa ulkoilmassa on myös oivaa vastapainoa jatkuvalle läppärin ääressä röhnöttämiselle, joten viljely lisää fyysistäkin hyvinvointia. Punttisalille minua olisi vaikea houkutella, mutta talikko ja lapio heiluvat keväisin niin, etten malta lopettaa ennen kuin olen suorituskykyni äärirajoilla. Palstapäivän jälkeen olen yleensä hyvällä tavalla fyysisesti väsynyt, jolloin illalla on helppo nukahtaa ja saada laadukkaat yöunet.

Tiukkoina paikkoina, silloin kun elämä on potkinut päähän useammaltakin suunnalta, palstan merkitys on vain korostunut. Sen voi sanoa monta kertaa olleen mielenterveyden kannalta elintärkeä, oli kyseessä sitten parisuhdekriisi, kuormittuminen läheisen sairauden takia, loppuun palamisen partaalle vienyt stressaava työtilanne tai pitkittyneestä köyhyysrajalla sinnittelystä johtuva ahdistus.Luonnollisesti tällaisissa kriisipaikoissa ei välttämättä ehdi kevättöihin kaikkein optimaalisimpana ajankohtana, rikkaruohojen kitkeminen jää helposti satunnaiseksi, osa palstasta voi jäädä kesannolle eikä satokaan sitten päätä huimaa. Kun elämä on ollut kriisistä kriisiin etenemistä, palstan huono hoito kumuloituu. Pieni palstani onkin päässyt viidakoitumaan pahasti.

Aluksi tämäkin stressasi – palsta uhkasi muodostua vain yhdeksi suorittamisen areenaksi lisää. Asiaa ei auttanut, että hyvinvoinnin lisäksi palstalla on minulle myös taloudellista merkitystä. Työni vuosirytmistä johtuen olen ollut jo vuosia aina loppukesästä, parhaaseen satoaikaan, ilman minkäänlaisia tuloja.  Siten palstan antimet ovat taanneet ruokaa pöytään, ja ötököiden, huonojen säiden tai hoidon laiminlyönnin seuraukset ovat olleet paitsi harmittavia, myös taloudellisia menetyksiä. Sen, minkä piti tuottaa hyvinvointia, uhkasikin tuottaa stressiä ja epäonnistumisen tunnetta.

Jo useampi vuosi sitten muutin kuitenkin radikaalisti suhtautumistani rikkaruohoihin. Innostuin villiyrteistä, ja aloin nähdä rikkaruohot uusin silmin. Palstallani kasvaa erityisen paljon vuohenputkea, voikukkaa ja  nokkosta, ja kaikkia näitä käytän hyödykseni monipuolisesti. Niinpä voin aina olla varma, että saan palstaltani runsaan sadon. Äiti Maa on aina antelias ja tarjoaa yltäkylläisyyttä, kun vain arvostaa sitä, mitä on tarjolla.Niinpä jo varhain keväällä, kun muut kääntävät palstansa mustaksi maaksi, minä keräilen ensimmäistä satoa vaaleanvihreistä, suppuisista vuohenputkenversoista, joista teen muun muassa ihanaa piirakkaa. Lisään niitä myös salaattiin ja muhennoksiin.

Nokkosia käytän läpi kesän, sillä niitettyjen tilalle tulee aina uusia versoja, ja kukkimaan päässeistä kerään siemenet. (Siemeniä lisään erityisen mielelläni miesystäväni smoothieihin, sillä ne edistävät mieskuntoa.) Kuivaan ja pakastan nokkosen lehtiä ja kuivaan siemeniä myös talven varalle.

Voikukista kaivan keväällä ja uudestaan syksyllä juuret, joita kuivaan ja lisään niitäkin muun muassa smoothieihin. Silloin niissä on eniten maksan toimintaa edistäviä ainesosia. Voikukan lehtiä käytän salaateissa läpi kesän, sillä uusia versoja tulee kaiken aikaa penkkeihin kitkettäviksi. Parasta herkkua voikukista ovat kuitenkin aivan ihanan makuiset kukat.

Voi tietenkin argumentoida, että kaikkia yllämainittuja kasvejahan kasvaa kaikkialla, joten miksi kerään niitä palstaltani? Syitä on useampia. Ensinnäkin, rikkaruohoja on yritettävä kitkeä joka tapauksessa, joten miksi en ottaisi hyötykasvit talteen samalla? Toisekseen, palstalla eivät koirat käy pissimässä ja voin olla varma, ettei siellä käytetä mitään haitallisia aineita. Omalla palstalla voin myös kykkiä kaikessa rauhassa herättämättä ohikulkijoiden huomiota.

Villivihannesten lisäksi palstallani kasvaa villinä myös puutarhakasveja, enkä henno juuri kitkeä pois tunnistamiani hyötykasveja. Niinpä omenaminttua kasvaa siellä täällä, samoin kurkkuyrttiä ja oreganoa. Kehäkukkia tulee vähän suppeammalle alueelle ja maa-artisokan vain toivon leviävän lisää.Annan myös luonnonvaraisten kukkien kukkia: palstan reunalla saavat päivänkakkarat kukoistavat ja nokkosten välissä kasvaa niittyleinikkejä. Kultapiiskusta on kasvanut näyttävä perenna.

Vadelmapensaat ovat pikkuhiljaa vallanneet yhä enemmän alaa, mutta niitäkään en ole halunnut liiaksi rajoittaa. Olen vain ollut äärettömän onnellinen vadelmasadosta, joka on hyvinä vuosina ollut valtava ja huonoinakin kohtuullinen.

Suhtaudun siis lähes kaikkeen, mitä palstallani kasvaa, lahjana, ja olen kaikesta kiitollinen. Selvää on, että palstani ei parhaimmillaankaan näytä tiptop-siistiltä, vaan enemmän tai vähemmin villiltä ja kaoottiselta, mutta samalla ainakin omaan silmääni äärettömän kauniilta.

Hyödynnän useimmiten myös kasvikumppanuuksia, eli kasvatan usein samaan penkkiin useampaa kuin yhtä kasvia – sellaisia, jotka hyödyttävät toisiaan tavalla tai toisella, mikä sekin lisää todennäköisesti hoitamattomuuden vaikutelmaa.

Tällä filosofialla olen kuitenkin lainsuojaton. Kaupunginosayhdistyksen hallinnoimalla palsta-alueella on tarkoitus noudattaa Helsingin kaupungin rakennusviraston laatimia hoito-ohjeita. Palstatoimikunta valvoo, että sääntöjä noudatetaan, ja noudattamatta jättäminen voi johtaa palstan menettämiseen.

Säännöt vaativat muun muassa, että rikkaruohot on kitkettävä ja vuosittain on viljeltävä yksivuotisiakin kasveja. Toki minä viljelenkin myös yksivuotisia ja rikkaruohoja kitken parhaani mukaan – mutta missä menee rikkaruohon raja? Vaikkapa nokkonen on minulle mitä suurimmassa määrin hyötykasvi, ja tuntuisi hullulta repiä kaikki äärimmäisen terveelliset ja hyvänmakuiset  nokkoset pois ja istuttaa tilalle sille kaikin puolin häviävää pinaattia, jonka satokin on epävarma.

Villivihannesten ja jo mainittujen kasvien lisäksi palstallani kasvaa paljon myös muita monivuotisia yrttejä: suklaaminttua, marokonminttua, timjamia, lipstikkaa, ruohosipulia ja sitruunamelissaa, sekä lisäksi mansikoita ja raparperia. Monivuotiset kasvit antavat aina varmemman sadon kuin yksivuotiset, joten niiden kasvattaminen on useimmiten palkitsevampaa – yhdestä ostetusta taimesta on iloa vuosiksi eteen päin.  Alan kuitenkin olla tilanteessa, ettei palstalleni enää mahdu mitään uutta monivuotista, jottei yksivuotisten pinta-ala kutistu liikaa.

Ymmärrän, että suosituille palsta-alueille on jonoa, ja jos jokin palsta on jäänyt jo useammaksikin kesäksi oman onnensa nojaan, on ihan paikallaan, että se luovutetaan seuraavalle viljelijälle. Toivoisin kuitenkin, että myös palstan merkitys mielenterveyden kannalta otettaisiin huomioon. Palstasta kyllä näkyy, jos sitä on edes yritetty hoitaa, vaikkei kaikkia rikkaruohoja olisikaan kitketty.