Paranemisen alkemiaa

”Enää en pakene pimeyttäni, sillä olen oppinut rakastamaan itseäni.”

Varmasti jokainen meistä on jossain määrin ohjautunut etsimään vastauksia, muutosta tai hyvää oloa ulkopuoltamme. Etsimme itseämme tuolta jostain. Sellaisessa maailmassa kasvamme. Meitä vedetään moniin suuntiin ja tiedostamattomat kohtamme ohjaavat yllättävän usein laivaamme. Tavallaan aivan huomaamatta kierrääme ulkoisen kautta, kun pohjimmainen tarpeemme, jota emme aina tunnista, on yhdistyä sisäisyyteemme. Tulla nähdyksi ja kuulluksi itsellemme.

Ihminen juoksee tavallaan itseään karkuun. Se on hyvin inhimillistä, sillä omia vaillejäämisiä, validoimattomia kokemuksia tai sivuutettuja tunteita, on vaikeaa katsoa. Se tarkottaisi suoraa kosketusta herkimpiin kohtiimme, sillä nuo haudatut tarinat elävät haavoittuvimmissa sopukoissamme. Meidän on kuitenkin mahdollista kasvattaa niin syvät juuret itsessämme, että pystymme olemaan läsnä tälle kaikelle. Ja toisaalta tullessaan vastakkain syvyyksiensä kanssa, juuret vain vahvistuvat. Kun kohtaamme itsessämme kaiken kipeänkin, pääsemme todellisten aarteiden äärelle.

Meissä on kaikki tarvittava voima

Olemme unohtaneet totuuden tai lipuneet elämän mittaan siitä kovin kauas. Meillä on uskomus, että olemme jollain tavalla vaillinaisia ja silloin annamme voimamme pois. Totuus on, että olemme kokonaisia, olemme aina olleet. Ei puuttuvia palasia, ei jotain rikkinäistä mitä pitäisi korjata. Tästä oivalluksesta kumpuaa mieletön voimallisuus, valo, vahvuus, rohkeus, pystyvyys, joka kerros kerrokselta avautuu enemmän.

Kaikki se mitä tarvitsemme, jotta unohduksen verho hälvenisi, on kohtaamisessa. Aito kohtaaminen, sellainen jalat maassa, avoin sydän, keho, mieli, on aivan mullistavan parantavaa. Parantuminen on luonnollista alkemiaa, joka tapahtuu kun me muistamme keitä olemmekaan. Tämä kaunis eheytymisen prosessi saa polttoainetta syvästä, rehellisestä itsetuntemustyöskentelystä.

Kaikki ulkoinen on peilimme. Jokainen ihminen, tapahtuma, kokemus, ne kaikki heijastavat sisintämme. Emme voi nähdä, kokea, aistia mitään muuta, kuin minkä sisäinen kokonaisuutemme jo sisältää. Ja aina kun uusi kerros aukeaa, peilaa elämä uusia aspekteja, jotain edelleen tietoisuuttamme laajentavaa. Tulemme tietoisemmaksi itsestämme, kokonaisuudesta mikä on loputon, ikuinen. En siis puhu vain ihmisyyden kerroksista, vaan jonkin universaalimman oivaltamisesta.

Kuitenkin tämä oivaltamisen matka kasvattaa myös ihmisolemuksen juuria yhä syvemmälle. Se näyttäytyy mm. niin, että erilaiset mielipiteet ja näkemykset esimerkiksi minusta ihmisenä ei enää ole henkilökohtaisessa kentässäni. Ne ovat enemmänkin maailman hälyä, toisten kanssakulkijoiden henkilökohtaista matkaa. Olemme vain käsittäneet joskus jotain väärin, tai näin meille on opetettu, että toiset ihmiset rakentaisivat meidät omien käsityksiensä kautta (mieti esim. vanhemman ja lapsen suhdetta tai muuta aukroriteettiasetelmaa). Kun erehdymme rakentamaan identiteettiämme tuolta pohjalta, sekaannuksen soppa on valmis.

Onneksi voimme purkaa tätä kaikkea!

Syvät juuret ovat rauhaa

Kun olet juureva itsessäsi, on sieltä mahtavan hyvä kasvattaa oksansa kurottelemaan kohti tähtiä! Enää ei pienet tai keskisuuret tai suuren suuretkaan myrskyt kaada. Niin vakaasti seisot omassa keskiössäsi. Et triggeröidy samaan malliin kuin meille ihmisille on hyvin tavanomaista (sodat ym. valtataistelut, pienessä ja suuressa mittakaavassa). Et enää jaksa välittää, ja oikeastaan et enää edes huomaa toisten angstailua. Tiedät missä ääriviivasi kulkee, sisäisesti ja ulkoisesti. Niitä ei kukaan enää ylittele, se nyt vain huokuu sinusta. Ja ne myrkylliset hommat… niillä ei ole enää mahdollisuuksia. Käännyt jo hyvissä ajoin pois, se on uusi ohjelmointisi. Sydämen totuudellista koodia.

Ja tämä ei tarkoita että sitä on jotenkin paksunahkaisen voittamaton. Joku kova muija. Että kun ”myrskyt ei kaada”, tarkoittaisi se vähintääkin superihmistä, jolla on jokin ylivoimaisuus olemisessaan ja elämisessään. Ei, vaan syvät juuret mahdollistaa päinvastoin aivan erilaisen pehmeyden kohdata elämää. Armollisuuden. On mukavan kotoisaa ja ei niin haittaa, jos joku kaataa pahan olon ämpärin päällesi. Ei tartu enää, kun ei ole tarttumapintaa. Ei tuo riko sen kotirauhaa, joka on mukavasti itsensä kanssa.

Rauhan satamaansa kun kerran saapuu, sinne löytää aina helpommin takaisin. Tottahan toki edelleen elämä heittelee uusiin tilanteisiin, edelleen sitä tutkaillaan itsessään uusia ulottuvuuksia ja toisinaan käydään ottamassa pimeästä vauhtia. Kierretään ulkoisen kautta, sorrutaan inhimillisen elämän häiriötekijöihin ja etsitään sumussa suuntaa. Mutta sen seurauksena taas koetaan laajemmin, selkeämmin, tyydyttävämmin ja juurrutaan jälleen vähän syvemmälle syvyyksiimme. Olethan kuullut, että tähtien törmäyksestäkin syntyy uusia maailmoja. Vähä vähältä tämä ihmisyyden hullunkurinen näytelmä tuntuu kaukaisemmalta, tämä ihmisen matka, joka on lopulta vain valon välähdys.

Häly vaimenee oman sisäisyytensä rauhassa. Mitä sitä muuta tarvitsee? Ihmisosamme siirtyy enemmän tarkkailijan rooliin, kun sisäisyytemme ottaa ohjat. Rauha ja rakkaus, totuudellisuus, on läsnä ja se hiljentää ihmismielen oudon pälinän. Kaukaisesta muistosta tulee ilmiselvä…