Kuka uskaltaa enää rakastaa?

Kuka keksi rakkauden?

Ikuinen kysymys lauluissakin on ollut: kuka keksi rakkauden? Ennen rakkaus- ja parisuhdemaailma on ollut toisenlainen. Oma sukupolveni on vielä osin ehdollistettu sille ajatukselle, että jokaisen olisi hyvä mennä naimisiin ja perustaa perhe. Tätä ajatusta ja totuutta vasten olemme etsineet kumppania itsellemme, siihen on perustunut suhde maailmankuvamme. Onko sitten kenellekin hyväksi tai edes haluttavaa, sen kyseenalaistaminen on ollut vähäistä. Omat vanhempani ovat eronneet. He ovat sukupolvea, jossa ensimmäinen isompi eroaalto tapahtui. Moni lama-ajan lapsista on perheistä, jossa vanhemmat ovat lähteneet eri teille. On myös ollut niitä, joilla avioliitto on kestänyt mäet niin ylös sekä alas vuodesta toiseen. Monimuotoiset suhdemallit, olivat kuitenkin ajassa vielä tabu. En muista käyneeni yhtään keskustelua kotonani siitä, jossa minua olisi ohjattu kyseenalaistamaan sitä, miten minä haluaisin ihmissuhde näkökulmasta elämältäni tai millainen on henkisesti hyvä kumppani. Niin kuin muussakin elämässä, olen pitkään ajanut lapsuuden ehdollistuman ajolasit päässä tässäkin asiassa.

Istun ystäväni kanssa saunassa. Olen onnekas, sillä elämässäni on upeita miehiä ystävinä, kenen kanssa saan peilata tätä maailmaa niin, että opin myös heidän maailmastaan. Tavasta ajatella ja toimia, peloista, tarpeista ja toiveista. Olen saanut kuulla heidän kipeitä parisuhde ja ihmissuhde kokemuksiaan, joiden kautta voin oppia katsomaan myös omia kokemuksiani uusien lasien läpi. Se on arvokasta myös siksi, että haluan herättää ajatuksia ja keskustelua siitä, mikä on miehen ja naisen kohtaamattomuuden välissä. Missä ovat ne paikat, joista on todella vaikea päästä yli kerta toisensa jälkeen, tai mitkä ovat ne paikat, joissa pelko voittaa rakkauden. Minulle on opetettu kädestä pitäen, kuinka miestä kuunnellaan ja kuinka he haluavat tulla kohdatuksi. Mikä on miehen kieli. Vastalahjana olen saanut kertoa heille avoimesti, mitä nainen ajattelee ja haluaa. Omasta erostani on muutama vuosi ja minulla on ollut aikaa kokea ja kokeilla, käydä syviä keskusteluja suhteista niin naisten, kuin miesten kanssa, lukea läjän päin kirjallisuutta aiheesta ja sen vierestä. Olen saanut kyseenalaista ajolasieni linssien väriä, muotoa ja tarkoitusperää. Olen löytänyt vastauksen siihen, mitä itse haluan ainakin tässä vaiheessa elämääni. Tiedostan sen.

Kuka uskaltaa enää sitoutua?

Saunanlauteilla keskustelu kääntyy nykyajan deittailumaailmaan. Olemme käyneet aiheeseen liittyen lukemattomia keskusteluita ja reflektoineet. Olemme pohtineet, kuinka ihminen, joka on kokenut syvää turvattomuutta lapsuudessa, kykenee terveeseen parisuhteeseen. Kuinka kerta toisen jälkeen hyvästä alusta huolimatta, asiat eivät kanna puuta pidemmälle. Mitä kaavoja ja taakkaa kukin meistä kantaa mukanaan, niitä jotka näkyvät kipeinä kohtina kohtaamisissa. Tiedostaminen ja poisoppiminen vie aikaa. Voiko aikuista suhdetta rakentaa vain tunteesta käsin, vai onko se monen asian ja rationaalisen päättelyn summana syntyvä päätös, vai näiden sekoitus. Itseensä katsominen ja uuden toiminnaksi muuttaminen vie aikaa.

Uuden ihmisen ja hänen kantamustensa ymmärtäminen vie aikaa. Pitää olla aikaa tutustua turvassa, jotta kaikki se saa tulla molemmin puolin näkyväksi, ja yhdessä opittavaksi, mutta tässä onkin se dilemma, että vain harva enää uskaltaa sitoutua tutustumaan yhteen ihmiseen kerrallaan ja luoda turvallista tilaa tutustumiselle. Tämän ajan maailmassa, on yleistä ja sanomatta sallittua se, että kun tutustun sinuun monella eri tasolla, saan tutustua moneen muuhunkin ihmiseen samaan aikaan kaikilla samoilla tasoilla. Kyllä, tilanteessa on näennäinen turva, jossa vaikean paikan tullen on aina joku ihminen, johon nojata, mutta kukaan ei sitoudu, ei anna sydäntä, ei todella uskalla rakastaa.

Ihmiset pyörivät samaa kehää ympäri miettien, mikähän minussa on vikana, ja toisaalta mikähän hänessä on vikana, kun emme saa tätä suhdetta toimimaan. Kukaan ei enää uskalla antaa luottamusta kenellekään, eikä samalla valita myöskään rakkautta. Ikuinen kehä pyörii, kunnes olemme riittävän kypsiä ja väsyneitä siihen. Uuvumme uusien ihmisten edessä, tulemme kohtaan, jossa voi todeta, tämä ei ole enää hauskaa, ja tämä itse asiassa vain satuttaa meitä kaikkia.

Vaaditaan isoa itsensä tiedostamista, sisäistä turvaa, luottamusta ja rakkautta päättää omalta kohdalta, että tämä päättyy tähän. En halua tällaista itselleni, mutta en ole myöskään tällaisen kehän mahdollistajana. On uskallettava olla se, joka seisoo omassa voimassaan, ei anna kohdella vanhojen mallien mukaan, mutta on samalla tietoinen itsestään, ja muuttaa omaa toimintaansa. Olla se, joka uskaltautuu haavoittuvaisuuteen ja siihen, että voi tulla torjuntoja ja ihmisiä, jotka eivät ole valmiita, mutta jossakin vaiheessa varmasti tulee vastaan myös se ihana ihminen, joka on tehnyt saman päätöksen itsessään. Se joka loistaa voimaa, valoa ja rakkautta.

Sanoista teoiksi, pelosta rakkauteen

Nostan hattua kypsille maskuliineille, jotka julkisesti tuovat esimerkkiä näyttäen ja lyhtyä kantaen esille sen, mitä on oikea terve sitoutuminen ja rakkaus feminiiniin. Kiitos myös rohkeille naisille, jotka uskaltavat sanoa ääneen, kuinka heitä tulee rakastaa ja he eivät ole valmiita kohtelulle, jossa harvinaisin kukka on kedolla voikukkien joukossa yksi muista, ja myös antautuvat kun tila on turvallinen. Kun sanat ja oivallukset alkavat viimein muuttua teoiksi, olemme siellä, jota olemme pitkään etsineet, jossa aidot kohtaamiset pääsevät kasvamaan mittaansa ja lunastamaan potentiaalin.

Olemme paikassa, jossa valitsemme rakastaa itseämme, paikassa, jossa myös toinen on valinnut rakastaa itseään. Paikassa, jossa rakkaus jaetaan yhdessä, paikassa, jossa on läsnä rohkeus ja luottamus. Tila, jossa kumpikin on sitoutunut jo rakastamaan itseään niin paljon, ettei salli huonoa kohtelua. Paikassa, jossa voi valita toisen ihmisen epäröimättä hetkeäkään. Uskallatko sinä rakastaa?

Upeaa uuden alkua, upeaa alkavaa vuotta 2022 sinulle. Olkoon se todellisen ja ehdottoman rakkauden vuosi.