Kun lapsuuden turvattomuus ”hyppää silmille” vasta aikuisuudessa, se tuntuu usein siltä, kuin koko elämän perusta horjuisi. Erityisesti ”omin voimin selviytyjillä” on usein vahva panssari, joka on auttanut pärjäämään, mutta sen murtuminen voi tuntua pelottavalta.

Kun selviytyjä kohtaa lapsensa: Menneisyys murtuu nykyhetkeen

Monelle meistä selviytyminen on ollut ainoa vaihtoehto. Olemme oppineet olemaan vahvoja, pärjäämään yksin ja ennakoimaan vaaroja. Mutta sitten, usein keskellä tasaisinta aikuisuutta, jotain tapahtuu. Vanha turvattomuus, suojattomuus ja lapsuuden jäätävät pelot nousevat pintaan – pyytämättä ja varoittamatta. Valitettavasti ne voi nousta takasin vuosienkin jälkeen. Onneksi ensimmäisen kaatumisen jälkeen, nousu takasin ylös on paljon nopeampaa, ei välttämättä sekään niin helppoa.

Miten kohdata nämä varjot uudelleen, kun luulit jo jättäneesi ne taaksesi?

1. Tunnista ”selviytyjän sokea piste”

Omin voimin selviytyvän suurin vahvuus on ollut kyky painaa tunteet sivuun suorituksen tieltä. Aikuisuudessa tämä panssari voi alkaa painaa. Kun pelko nousee pintaan, se ei ole merkki heikkoudesta, vaan merkki siitä, että olet vihdoin riittävän turvassa voidaksesi alkaa käsitellä sitä, mitä silloin oli pakko paeta.

2. Anna pelolle nimi, mutta älä anna sille ohjaksia

Lapsuuden pelko tuntuu aikuisen kehossa usein suhteettomalta. Se voi olla kuristava tunne kurkussa tai selittämätön tarve vetäytyä.

Pysähdy ja sano ääneen: ”Tämä on se pieni lapsi minussa, joka pelkää. Minä olen nyt aikuinen ja minä pidän meistä huolta.” Erota nykyhetken tosiasiat menneisyyden kaikuista.

Tämä vaatii valtavaa ymmärrystä ja itsereflektiota, tässä kohtaa moni hakeutuu lääkäriin ja aloittaa lääkityksen ahdistaviin oireisiin. Uskon, että juurisyihin paneutuessa ja ikävän olon ottamalla vastaan, tehdään totinen työ. Lääkkeet voi tuoda hetken helpotuksen, joskus jopa vain lisää haittaa. Tiedät itse parhaiten oman kehosi ja mikä sille on hyväksi. Luota aina sinuun itseesi näissä asioissa.

3. Suojattomuudesta itsemestaruuteen

Lapsena olit muiden armoilla. Aikuisena sinä olet oman elämäsi suojelija. Kun turvattomuus iskee, kysy itseltäsi:

Mitä minä tarvitsen juuri nyt tunteakseni oloni turvalliseksi? Onko se peitto, ovi lukkoon, läheisen halaus vai rajojen asettaminen jollekin toiselle ihmiselle?

4. Sisarusten erilaiset selviytymistarinat

Joskus sisarukset kokevat saman turvattomuuden eri tavoin. Yksi huolehti muista, toinen vetäytyi näkymättömiin. Kun kohtaatte näitä asioita yhdessä, muistakaa, ettei kenenkään kokemus ole väärä. Voitte olla toistenne todistajia – niitä, jotka näkivät sen, mitä ulkopuoliset eivät huomanneet.

Keho sanoi stop: Kun uupumus avasi oven menneisyyteen

Omalla kohdallani tämä myllerrys ei alkanut henkisestä oivalluksesta, vaan fyysisestä romahduksesta. Tie nousi pystyyn, kun virusinfektion jälkioireet imivät minusta viimeisetkin voimat. Ensin tuli fyysinen voimattomuus – se sementtimäinen väsymys, jota vastaan ei voi taistella tahdonvoimalla.

Ja kun fyysinen puolustukseni murtui, nousi pintaan jotain vielä raskaampaa: selittämätön, kalvava ahdistus.

Vasta silloin, kun olin pakotettu pysähtymään, löysin tieni syvälle juurisyihin. Tajusin, että tämä sietämätön olo, jota nyt koin, oli tuttua jo lapsuudesta. Se oli se sama suojattomuuden ja avuttomuuden tunne, jota pienenä tyttönä tunsin, mutta jonka olin oppinut hautaamaan suorittamisen ja pärjäämisen alle.

Virus ei tuonut vain tautia, se toi mukanaan hiljaisuuden, jossa menneisyyden pelot eivät enää suostuneet pysymään piilossa. Se pakotti minut kohtaamaan sen pienen lapsen, joka oli jäänyt vaille turvaa – ja joka vihdoin vaati tulla nähdyksi.

Särö on kohta, josta valo pääsee sisään

Toipuminen: Kun selviytyminen vaihtuu elämiseen

Toipuminen alkoi sillä hetkellä, kun lakkasin sotimasta itseäni vastaan. Kun virusinfektio vei voimat, minun oli pakko laskea aseeni. Huomasin, että se ”sietämätön olo” ei ollut vihollinen, vaan viestintuoja lapsuudesta. Se pyysi huomiota, jota se ei silloin saanut.

Tässä ovat askeleet, jotka auttoivat minua löytämään tien takaisin valoon:

1. Armollisuus voimattomuuden edessä

Ensimmäinen askel oli hyväksyä se, ettei minun tarvitse nyt pärjätä. Sairaus pakotti minut tilaan, jossa olin haavoittuvainen – aivan kuten lapsena. Mutta tällä kertaa en jäänyt yksin. Opettelin sanomaan: ”On okei olla väsynyt. On okei pelätä.” Sallivuus oli ensimmäinen särö selviytyjän panssarissa.

2. Aikuisen minän turva lapselle

Kun ahdistus nousi pintaan, aloin tietoisesti harjoitella ”itsehoivaa”. Kuvittelin sen pienen, suojattoman tytön sisälläni ja lupasin hänelle: ”Minä olen tässä nyt. Minä en jätä sinua. Me olemme turvassa.” Tämä ei ole vain mielen leikkiä, vaan hermoston rauhoittamista. Rakennan itselleni sen turvan, jota vaille jäin.

3. Kehon kuuntelu mielen ohi

Koska toipuminen alkoi kehosta, se pitää viedä loppuun kehon kautta. Opettelin tunnistamaan, missä kohtaa kehoa pelko asuu ja miten se sulaa lepovaiheessa. Toipuminen tarkoittaa hitaita aamuja, syvää hengitystä ja sen hyväksymistä, että hermostoni tarvitsee aikaa toipua vuosikymmenten ylivireystilasta.

4. Rajojen asettaminen – uusi supervoima

Yksi tärkeimmistä toipumisen työkaluista on ollut kyky sanoa ”ei”. Omin voimin selviytyjä on usein ollut liian joustava muiden tarpeille. Nyt opettelen suojelemaan omaa rauhaani. Se on parasta suojelua, mitä voin itselleni antaa.

Haavoista kohti viisautta

Toipuminen ei tarkoita paluuta entiseen ”selviytyjä-minään”. Se on matka kohti uutta, eheämpää versiota itsestäni. Se virus, joka pysäytti minut, antoi minulle lopulta lahjan: mahdollisuuden kohdata menneisyyden pelot ja jättää ne vihdoin taakseni.

Ymmärsin, juuri ne syyt miksi olo on turvaton ja suojaton. Miksi minun on pitänyt pärjätä aina yksin. Miten lapsena kärsin epämääräisistä oloista, rakkauden puutteessa. Jouduin kehittelemään suojapanssaria, jotta pärjään isossa ja avarassa maailmassa lähes yksin ja omin avuin.

Tämä teksti on kirjoitettu kaikille selviytyjä sisarille, meille jotka joutuivat kantamaan liian suurta taakkaa yksin. Ei ole ihme, että kehomme haluaa vihdoin vapautua ja alkaa elämää uudenlaista elämää. Vapaata ja vailla huolia turhasta.

Lapsuuden traumojen kohtaaminen aikuisena on raskasta, mutta se on myös mahdollisuus. Se on mahdollisuus riisua selviytyjän raskas viitta ja alkaa vihdoin vain elää. Sinun ei tarvitse enää selviytyä yksin.

Säröistä ei pääse sisään vain kipu, vaan myös se valo, jota ilman emme voisi kasvaa.

Milloin sinä annoit itsellesi viimeksi luvan levätä ja laskea selviytyjän suojapanssarin?

Ystävyydellä: Anita