Nainen, joka tietää
On olemassa maailma, mikä on näkyvää ja tiedostettua, tunnustettua ja kirjoihin kirjattua. Se sisältää hiljaista tietoa, mysteerejäkin, joilla on lupa tulla valoon.
Mutta on olemassa toinenkin maailma. Se on hiljennetty, jäänyt ikuisesti näkymättömiin. Ja sen päälle on lyöty sinetti. Se on kuin varjo, tai vanavedessä liukuvat pyörteet.
Olen käynyt itsessäni matkan, jossa olen tuonut unohdetun näkyväksi, alas poljetun takaisin voimaansa. Olen siispä myös omissa nahoissani kokenut, millaiset vastavoimat se herättää. Siksi tiedän, että tämä on totta myös makromaailmassa. Kokonainen historian aikajana on unohdettu.
Unohduksen taustalla on tuhansia tarinoita, sellaisia, jotka epätoivon vimmalla ja mustimmalla vihalla ja häpeällä lamaannutetaan ja hävitetään. Kuinka monen ihmisen kohtalo on haihtunut maailman tuuliin, kuinka monta suuntaa maailman kohtalolle ollaan valittu vain siksi, että totuus ei saa tulla näkyväksi.
Oletko siis koskaan kyseenalaistanut sitä, kenen rakentamassa maailmassa elät, kenen todellisuus sinussa on läsnä tänä päivänä, ja mistä syystä. Kuka on istuttanut ajatuksesi, oletko se lopulta sinä joka puhuu, vai jonkun muun ääni jostakin kaukaa, joka on kulkeutunut ihmiskunnan historian säikeitä pitkin sinun totuudeksesi, tullut äidinmaidossa kannettavaksesi.
Ihminen voi elää tuossa todellisuudessa, unessa, käsikirjoituksessa, joka on muodostunut maailman tietoisuudesta. Sanomme sille kyllä, kun synnymme tähän maailmaan.
Mutta on toinenkin tapa. On polku, joka tässä ajassa tulee näkyväksi hiljalleen. On aika muistaa, kirjoittaa tarina uudestaan.
Tuulet kääntyvät, kuuletko kuiskauksen?
Sade laskeutuu eri tavalla kuin ennen.
Jo kauan ennen sinua ja minua, oli taivas oli maa. Ihminen on voinut unohtaa, mutta tieto on meissä. Se on jokaisessa solussamme! Sillä maasta sinä olet tullut… Eikä taivaskaan unohda.
Luonto naisessa herää eloon. Se on vuoropuhelua jonkin ikiaikaisen kanssa, viisauden, joka on kuolematon.
Tämä hetki on Pyhä. Se vie naisen matkan takaisin lähteelle, takaisin juureen, sinne mistä hän on alun perin noussut maailmaan. Ja tarkoitan koko naiseuden alkulähdettä, joka on niin voimallista, että se on haluttu miljoonat kerrat tuhota haudata, väkivalloin hiljentää, ja vain pelosta. Kuka pelkää naista? Kaikki! Ja ymmärrän sen, sillä naisen tietämisen edessä kaikki valheellinen on polvillaan.
Maailmanjärjestys on muuttumassa ja nainen, sinä olet totuudessasi se, joka tuon muutoksen virrattaa.
Ihminen kontrolloi maailman tarinaa, toisia ihmisiä, luontoakin. Hän astuu vallanhimoisesti kaiken valtiaaksi ja ajattelee olevansa voittamaton. Hän toimii täysin omaksi hyväkseen ja pelkää kuolemaa.
Taustalla on haavoitettu sydän, syvään viilletty ihmisyys. Kipu, jota jo tuhansien sukupolvien ajan on kannettu harteilla, ja se kipu on niin käsittämätön, että se saa ihmisen liian reunalle, elämän ja kuoleman. Tällainen tarina on syvimmällä psyykessämme, se on hylättyjen ja yksinjääneiden vaiettu, väkivaltainen kohtalo.
Eksistentiaaliset kriisit kumpuavat tästä ristiriidan kokemuksesta – meillä jokaisella on ääretön kaipaus kotiin. Voimme sittenkin kirjoittaa kohtalomme uudestaan! Mutta tie on polttava ja kun sille astut, monet voimat nousevat ihmistä vastaan. Tuo voima on sellaista, joka on kaiken brutaaliuden taustalla.
Herännyt sielu nostaa nukkujien painajaiset eläviksi. Elävät kuolleet alkavat kävellä ympäriinsä. Sisarkateus ja patriarkaalinen valta nujertaa naisen vielä monta kertaa hänen matkallaan, mutta koska nainen muistaa alkuperäisyytensä, hänellä on koko näkymätön, unohdettu maailma takanaan. Ja se maailma on valtava. Se toimii rakkauden voimasta, ja juuri siksi nainen ei enää pelkää. Hän yhdistyy intuitioonsa, kehon viisauteensa, luonnon ohjaukseen, ikiaikaiseen viisauteen. Hän laskeutuu kehoonsa ja löytää sisältään kaikkeuden. Hän on yhteydessä katoamattomaan ikuisuuteen, joka sisältää kaiken tiedon, kaikki kokemukset, menneen ja tulevaisuuden.
Hän ei nouse niin kuin ihminen yleensä, vallan tai manipulaation turvin, ei, hän jää mieluummin hiljaa, hän odottaa, hän on kärsivällinen, sillä hän tietää, hyvä ja totuudellinen kärsii vain näennäisiä tappioita, ja hän tietää, että hänen ei tarvitse taistella muuta kuin oman toivonsa ylläpitämiseksi. Ja tällaisissa ihmisissä toivo ei sammu koskaan, se loistaa kirkkaan pisteenä sielun syvyyksissä silloinkin, kun hän kulkee ihmisen raakaa kokemusta täällä läpi.
Nainen, joka tietää, on voittamaton. Mutta ei niin kuin sen yleensä käsitämme. Hän ei taistele sitä vastaan, joka hänet haluaa kaataa. Mutta voit olla varma, että hän nousee uudestaan aina vain vahvempana. Unohdettua ei saa enää unohdetuksi, ja sitä soihtua hän kantaa. Tuo liekki on ikuinen.
Vaikka me tiedämme, syvällä koodistossamme… Olemme vasta nousemassa, kuivunut veri kynsiemme alla. Tarvitsemme siispä mielettömästi hoivaa, rakkautta, välittämistä, kanssakulkijuutta, monien elämien verran korjaavia kokemuksia. Ja jos jokainen meistä kantaa taakkaa, niin kuin kantaakin, saa se miettimään uudestaan tarkoitustamme täällä.
Onko meidän tiemme todella kasvaa isommiksi, paremmiksi ja valloittaa enemmän, voittaa ja todistaa arvoamme? Vai sittenkin pienentyä, nöyrtyä ja herättää myötätunto kaikkea elävää elämää kohtaan. Myöntää että olemme eksyneet pinnallisiin lupauksiin, aarteisiin, jotka katoavat aina seuraavien kulmien taakse. Nähdä sen sijaan sinut minussa ja minut sinussa.
Kun nainen käy matkansa omaan juureen, herää hän eloon. Jalat painautuvat syvälle maahan ja hän muistaa voimansa lähteen. Muistatko sinä?
Voima kasvaa ulos päin yhteyden kokemuksesta. Hän lepää kehossaan ja antaa sen johdattaa. Tuohon ikäaikaiseen viisauteen verrattuna ihmisen ajattelutyö on vain kehnoa näytelmää. Pisteet yhdistyvät vaivatta, kun ihminen irrottaa hyvällä tavalla ohjakset, hiljentyy, antautuu… Elämä alkaa kantamaan…
Maailma on odottanut sinua.
Saavumme kotiin itsessämme, ja sieltä valo aukeaa.
