Baby ja mama syntyy
Odotin hurjasti alkuraskaudessani vatsaa, joka kasvaisi. Se näyttäisi todella söpöltä ja siellä elelisi sisällä ihana pieni baby. Ajatus tuntui jännittävältä ja tarkkailin usein peilin edessä itseäni, että joko? Joko nyt? Joko se näyttäisi hirmu hienon pyöreältä ja olisin ihan kunnon mama sen kanssa. Olin keksinyt jostain, että tämän tapahtuessa myös jatkuva massiivinen pahoinvointini olisi takana päin. Myöhemmin vatsani alkoi näkyä ja rakastin kyllä sitä. Ainakin silloin kuin vointini oli niin hyvä, että pystyin keskittymään siihen. Ison osan ajasta kärsin kuitenkin kummallisista vaivoista, joista osa oli minulle täysin uusia ja toiset sellaisia, jotka luulin jättäneeni taakseni jo vuosia sitten.
Uusia juttuja olivat kummalliset ja toisinaan hyvinkin vahvat selkäkivut. Huomasin käveleväni käsi alaselällä varovasti jotenkin linksuttaen. Mistä tämä oli tuttua, mietin ja oivalsin. MUMMOT, MUMMOT kävelevät usein näin. Minusta on tulossa äiti, eikä MUMMO, ajattelin hyvin hämmentyneenä ja jopa kiukkuisena. Lisäksi monta kertaa viikossa valvoin öitä putkeen ilman mitään järkevää syytä. Makasin sängyllä jotenkin oudosti zombie-väsyneenä ja täysin pirteänä yhtä aikaa. Olin pysyvässä superuupumus-tilassa ja tuntui, että aivoni tilalle oli ilmestynyt märkä liiskaantunut tiskirätti. Perusaikoina olin tottunut nukkumaan kuin satujen prinsessa-Ruusunen.
Vaivakseni palasi myös vuosien takaa tutut migreenit, joihin en nyt saanut ottaa lääkettä ja pahoinvointikin alkoi taas. Tapasin muita raskaana olevia ja naisia, joista kaikki tuntuivat hehkuvan, sekä juhlivan äitiyttään elämänsä valo-onnellisuus – bileissä. Tunsin itseni jotenkin heikoksi ja vertasin itseäni heihin. Huomasin pyyteleväni useaan otteeseen anteeksi kun jouduin lähtemään kesken työpäivän pois. Koin valtavaa syyllisyyttä jos jouduin soittamaan babyn isälle ja pyytämään apua. Olin niin pahoillani voinnistani ja selittelin sitä usein ihmisille. Pelkäsin myös, ettei pärjäämiseeni lähitulevaisuudessa syntyvän babyn kanssa uskottaisi olotilojeni vuoksi. Ahdistuin ajatuksesta, että minua sääliteltäisiin ja voivoteltaisiin. Pitikö se nyt tuohon elämäntilanteeseen mennä vielä baby hankkimaan, luin mielestäni ihmisten ajatuksia. Vielä lapsen isästä eronneena, he ihan varmasti päivittelisivät.
Kaikki kärjistyi viime sunnuntaina valtavan migreenin rantautuessa taas minuun. Halusin lääkäriin, mutta en päässyt sängystä omin voimin ylös. Olin nälkäinen, enkä onnistunut kävelemään jääkaapille asti. Kipu runteli päätäni ja unelmoin nuijasta, joka tainuttaisi minut särystä tiedottomaan tilaan. En tiennyt kenelle soittaa ja sukulaiseni olivat satojen kilometrien päässä. Tunsin taas kerran syyllisyyttä olostani ja ikivanhat perusturvallisuuteen, sekä omanarvontuntooni tai sen puutteeseen liittyvät pelot nousivat mörköinä vierelleni. Ne tulivat hyökyaallon voimalla ja juuri sen voiman tarvitsinkin, jotta voisin herätä niiden tyrkkimiseen kunnolla. Kaikessa kipuilussani havahduin, jotenkin säpsähdin jännään tunteeseen. Olisinko valmis jättämään alitajunnassa mantran lailla jylläävät vanha pelot ja vain hyväksymään itseni juuri näin. Voisinko vihdoin uskoa olevani arvokas ja ihan koko maailman rakkauden arvoinen ilman mitään ehtoja.
Hyväksyisinkö oman tieni täysin tällaisena liittyen raskauteeni ja tulevaan äitiyteeni. Luottaisinko tämän kaiken parantavaan voimaan huolimatta siitä mitä kukaan koko maailmassa ajattelisi. Uskoisinko siihen, että nämä asiat minun oli koettava syntyäkseni itse juuri sellaiseksi äidiksi kuin juuri minun kuuluikin tulla. Vastasin kyllä kaikkiin kohtiin ja kaikesta kivusta huolimatta se tuntui jotenkin voimaannuttavalta. Seuraavana päivänä kirjoitin erääseen naisten yhteisöön ja kysyin mistä voisin hakea akuuteissa tilanteissa apua vointini niin pyytäessä. Selvittelin myös, että mistä löytyisi doula, soittelin neuvolaan kysyäkseni neuvoa ja päätin tehdä parhaani juuri näissä oloshteissa itseäni rakastaen. Muistin kuinka vahva kehoyhteys minulla luontaisesti on ja sitouduin tekemään itseäni helliviä sekä kehoyhteyttäni vahvistavia harjoituksia taas pitkän ajan tauon jälkeen. Päätin ottaa vastaan lahjan, jonka raskauteni tarjosi. Se oli mahdollisuus oppia lisää itsestäni, kivuistani, peloistani ja ehdottomasta rakkaudesta juuri minua kohtaan.
En tiedä millaisia tuntemuksia ja oloja on vielä edessä, mutta otan kiitollisena kaiken mahdollisen vilpittömän ja minulle sopivan avun vastaan. Toivon voivani antaa sen takaisin jossain muodossa ja juuri oikealla hetkellä. Ennen kaikkea kiitän näistä ihanista ja tosi kippeistä oppiläksyistä joita raskauteni on tuonut minulle. Uskon, että tämän kaiken vastaanottamisessa piilee voima ja suurin rakkaus. Minua pelottaa jonkin verran, mutta tämän kaiken keskellä olen myös hyvin onnellinen. Tämä on yksi elämäni suurimmista puhdistuskokemuksista ja sen kruunaa maailman ihanin kaunis pyöreä vatsa. Rakastan sinua babyni siellä! Kiitos.
